Blogi

Hyvä KummiKaveri

Kun aloin odottaa esikoistani Beniä, otin selvää kaikista mahdollisista riskeistä, mitä liittyi raskauteen. En syönyt homejuustoa, en edes ulkomailla salaattia (koska salaatin lehdet saattoivat olla likaisia), vähensin sokerin syöntiä, kävin akupunktiossa, lymfassa ja varmaan kymmenessä ylimääräisessä ultrassa. Minulle oli itsestään selvää myös se, että minulta otettaisiin lapsivesinäyte. Serkkuni on vaikeasti kehitysvammainen – synnytyksessä vammautunut – enkä ollut varma siitä, miten minusta olisi elämään vammaisen lapsen kanssa.

Raskaus oli elämäni parasta aikaa, vaikka oksensin siitä seitsemän kuukautta. Valmistauduin lapsen tuloon kuin huippu-urheilija. Kaikki oli suunniteltu ja kaikki oli hankittu. Soitin lapselle tämän isän äidinkielellä heprealaisia lastenlauluja ja välillä myös klassista musiikkia. Luulin, että en voisi saada lapsia nuoruuteni syömishäiriöiden takia, joten minulle lapsi oli suuri ihme ja lahja, jonka syntymään halusin olla varautunut hyvin.

Ben syntyi suunnitellulla keisarinleikkauksella. Sain sektion käytyäni pelkopolillla puhumassa siitä, miten oli koko ikäni pelännyt synnytystä serkkuni kohtalon takia. Serkkuni siis vammautui oman synnytyksessä siten, että hän ei puhu eikä kävele. Kaiken lisäksi hänen äitinsä menehtyi synnytyksen yhteydessä. Tämä on ollut suvussamme hirveä tragedia ja jättänyt meihin syvät jäljet. Benin syntymäpäivä on 21.12.2010, ja hän syntyi täydellisenä 10:n pisteen lapsena. Hän oli omien vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, ja erityisesti syöpähoitojensa keskellä kipuillut äitini meni onnesta sekaisin. Kaukana oli se oman lapsuuteni tiukka äiti, joka vaati paljon ja jolla oli selvät rajat. Ben kaivoi äidistäni esiin hupsun mummon, joka jumaloi tyttärenpoikaansa ja hankki tälle kaiken, mitä rahalla vaan sai. Äiti jaksoi myös hyvän vointinsa hetkinä hoitaa Beniä paljon. Heidän välilleen syntyi sellainen side, että Ben yhä muistaa mummon, vaikka mummo asuukin nykyään taivaassa pilven päällä.

Minusta tuli siis 35:n vuoden odotuksen jälkeen äiti ja olin maailman onnellisin ihminen. Ymmärsin, mitä oma äitini oli kertonut huolesta, joka liittyy vanhemmuuteen. Se tunne heräsi heti sillä sekunnilla, kun poika annettiin minulle: "Minun tehtäväni on suojella häntä kaikelta ja pitää hänet terveenä ja elossa". Sujahdin äidin rooliin suorittaen. Halusin näyttää, että mikään ei muutu ja mistään ei tarvitse luopua äitiyden myötä. Tein töitä, jumppasin, kävimme mieheni kanssa treffeillä ja hoidin poikaani sekä kotia. Haalin pojalle virikkeitä ja suunnittelin hänen tulevaisuuttaan. Halusin hänelle vain parasta – parempaa kuin itse olin saanut.

Pian tulin uudestaan raskaaksi ja meille syntyi tytär, Mai. Kiire lisääntyi ja samoin paineeni onnistua äitinä – nythän lapsia oli kaksi. Kun Mai oli alle puolivuotias, äitini kunto romahti. Samaan aikaan aloin odottaa kolmatta lastani ja kipuilin työelämän haasteiden kanssa. Äiti lipui nopeasti terminaalivaiheeseen, voin pahoin raskauden takia ja perhettämme piinasivat hirveät taloudelliset vaikeudet. Tämä kaikki yhdistettynä kahteen alle kaksivuotiaaseen lapseen oli haastava yhtälö. Mutta mitäpä minä tiesin haasteista. Niiden aika oli vasta edessä päin.

Äitini nukkui pois kesällä 2013. Syksyllä Ben sairastui sitkeään flunssaan. Ruoka ei maistunut ja välillä oksettikin. Kävimme lääkärissä kahdesti, mutta edes verikokeissa ei näkynyt mitään. Pojan olo ei helpottanut lääkkeillä eikä peräruiskeilla ja lopulta, päivää ennen kolmannen lapseni sektiota, meidät lähetettiin Lastenklinikalle.

Tuomiona oli Burkittin lymfooma eli harvinainen syöpä.  Siitä päivästä roolini muuttui. Olin työssäni toimittajana haastatellut Lastenklinikan hoitajia, lääkäreitä ja lasten vanhempia. Olin kauhistellut sitä, miten siitä selviää, jos oma lapsi on kuolemansairas. Olin itkenyt nähdessäni pienet kaljut syöpäpotilaat turvonneiden kasvojensa kanssa ja ajatellut, että tuo arpa ei saa osua meille, siitä en selviä. Sitten, kun niin kuitenkin käy ja sinun lapsestasi tulee yksi K10:n potilaista, niin jollain kummallisella tavalla elämä jatkuu eteenpäin. Muistan sen tunteen, kun astuimme ulos sairaalasta juuri kuultuamme poikamme diagnoosin. Meille annettiin kolme tuntia aikaa käydä kotona, kun lapsi olisi magneettikuvissa. Astuimme ulos syksyiseen säähän. Maailma pyöri, taksi tuli kun tilattiin, autoradiosta tuli ohjelmaa, Clifters lauloi ja taksikuski höpötti. Maailma ei ollutkaan pysähtynyt. Kotona odotti vuoden ikäinen taapero hoitajansa kanssa ja halusi leikkiä. Seuraavana päivänä syntyisi kolmas lapsi ja elämä jatkaisi kulkuaan. Se ei todellakaan ollut enää sellaista mitä olin ajatellut ja mihin olin valmistautunut, mutta elämää se oli.

Nyt on kulunut kolme vuotta siitä kun Ben sairastui. Hän on nyt 5-vuotias pikkuherra, joka käy avustajan kanssa päiväkotia ja jolla on kolme kertaa viikossa erilaisia terapioita. Syöpä on tällä hetkellä poissa. Syöpähoidoista meille jäi paljon erilaisia neurokognitiivisia haasteita ja muutama rautahammas saattaa puuttua, mutta me selvisimme! Sitä äitiä, joka sai aikoinaan Benin, ei enää ole. Nyt tiedän, että terveys ei ole pysyvä olotila ja kaikkeen ei voi varautua. Olen nyt äiti, mutta olen myös erityislapsen äiti, leijonaemo, jolla on poikansa kanssa pitkä tie kuljettavanaan.

Olen kiitollinen kaikesta siitä avusta, mitä matkallamme olemme saaneet. Hoitohenkilökunta on ollut Lastenklinkalla ihan mieletöntä. Olen heille kaikille paljon velkaa. Osastolta käsin näin myös sen kaiken hyvän mitä Lastenklinkoiden Kummit saavat aikaan. Olin jo aiemmin mukana tukemassa Kummien toimintaa, mutta nyt omakohtaisten kokemuksen jälkeen osallistuminen on ihan itsestään selvää. Kiitos Kummit ja Kummien ystävät, te tuotte toiminnallanne valoa pimeisiin hetkiin!

 

Syysiloa!

Sanna Kiiski

Sanna on pitkäaikainen Kummi, jonka tausta on niin toimittajan kuin yrittäjän töissä. Sanna tuli monille tutuksi MTV3:n Huomenta Suomesta, jota hän juonsi usean vuoden ajan.

 

KUMMIKAVERIKSI VOIT LIITTYÄ TÄÄLLÄ!

 

 

 

Jaa postaus: