Blogi

Syli täynnä Sisua

"Odota kulta, äiti ajaa ja auttaa sinua ihan pian, kulta ei mitään hätää". Taustapeilistä näin takapenkillä oksentavan 1-vuotiaan poikani.  Ajatukset juoksivat sekavana päässä: "justhan me oltiin pulkkamäessä, miksi hän hengittää noin, nyt tulee oksennusta, mitä tässä nyt tapahtuu, pärjääkö muut kotona, Sisu kulta ei mitään hätää". En tiedä rauhoittelinko itseäni vai poikaani. Tuo sunnuntaipäivä pysyy mielessäni lopun elämääni, tuona sunnuntaina 1-vuotias poikani sai diagnoosin – hän sairastaa tyypin 1 -diabetesta. Aamu alkoi normaalisti pulkkamäkeä laskien koko perheen kera, oltiin vaan ja nautittiin, olihan joulukin tulossa (20.12.2014). Sisu on sairastellut korvatulehduksia koko pienen ikänsä, ja sinä päivänä laitoinkin Sisun kiukkuisuuden sen piikkiin. Päivän mittaan poika alkoi läähättää ja väsähteli; emme osanneet yhdistää viikon kestänyttä janoa, pissaamista, väsymystä – juurikin niitä legendaarisia oireita, että pieni mies voisi olla diabeetikko. Illan suussa aloin jo huolestumaan läähätyksen vuoksi, ja kaikin kotikonstein yritin saada tilanteen laukeamaan: raitista ilmaa ja rentouttavaa kylpyä. Kun konstit loppuivat, soitin sairaalaan, mistä pyydettiin tulemaan näytille – lähdin heti. Äidinvaisto nosti viimein päänsä ja kertoi jonkin isomman olevan nyt kyseessä. Muistot ovat hieman sekavia loppuillan osalta, mutta lähtiessämme huikkasin vielä esikoiselle, että äiti ja Sisu tulevat pian takas kotiin, käy iskän kanssa nukkumaan, me hiivitään sit viereen.

Matkalla kuunneltiin muumimusaa levyltä ja ajeltiin leppoisasti, kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta Sisu alkoi oksentamaan tosi rajusti; ajatukseni alkoivat laukkaamaan päässä ja tajusin, että nyt on mentävä ja lujaa. Laitoin hätävilkut päälle ja sitten mentiin. Sairaalan pihaan päästyämme juoksin poika sylissä päivystykseen ja Sisu jatkoi oksentamista. Hoitajien tutkiessa Sisua selvisikin pian, että verensokeri on 33,3. Vilkuilin hoitajien ilmeitä ja yritin kysellä että mitä tapahtuu, ja sitten jo juostiin toiselle osastolle. Sisu oli ihan poikki; pidin itkevää ja väsynyttä poikaani sylissäni ja itkin itsekin. Vaatteita pois, verikokeita, kanyyleja päähän, stetoskooppeja, sydänkäyriä. Tuntui että pyörryn, mikä sitä nyt vaivaa, mitä te teette, vastatkaa nyt joku. Pian lääkäri pysähtyi ja sanoi, että poikasi sairastaa ykköstyypin diabetesta, joulu menee nyt sairaalassa, siirrytte teho-osastolle. Sisun tilanne oli paha: ketoosimyrkytys ja todella korkeat sokeri-arvot. Ei ihminen, joka yhdistää sanan diabetes liikalihavuuteen, osaa oikein ajatella mitään tuossa tilanteessa. Pohdin vain, että saanhan olla Sisun luona koko ajan, ettehän vie sitä pois. Minun rakas pieni poikani. Maailmani tuntui yhtäkkiä uskomattoman pieneltä. Teho-osastolla olo aika oli kamala ja uuvuttava. Sisulta otettiin koko ajan verikokeita eikä suonia meinannut löytyä, poika oli kuin neulatyyny. Sokeriarvot eivät meinanneet asettua millään ja aivoturvotuksen vuoksi sitä ei voinut laskea liian nopeasti. Kaksi vuorokautta sängyssä maaten, vieretysten, sylikkäin. Kun en itsekään muuta enää jaksanut, niin minä itkin ja lauloin Sisulle: "limpsin, lompsin jalkapatikalla, patikalla joo..". Isä ja sisko saivat tulla teholle moikkaamaan hetkeksi. Se vierailu oli täynnä kyyneleitä, ikävää, rakkautta ja tuskaa; mutta Sisu sai voimaa. Se voima, mitä isosisko toi pienelle potilaalle jo pelkällä läsnäolollaan, oli silminnähtävää. Sisu kömpi istumaan ja alkoi taputtamaan siskon nähdessään. Minä ja mieheni itkimme. Seuraavat viikot hoimme lausetta "kyllä tästä selvitään, eikö vaan".

Aloitin pistohoidon heti osastolla itse, sillä halusin oppia. Se tuntui hirveältä, mutta kun ei ollut vaihtoehtoja, niin se on vain tehtävä. Minulla oli tapana osastolla ollessamme, Sisun nukahdettua, sammuttaa valot ja itkeä – se tuska ja viha kumpusi jostain todella syvältä. En ole koskaan ollut niin lohduton kuin silloin. Usein soitinkin äidilleni, että äiti en saa tätä itkua taas loppumaan, ja äitini lohdutti. Tunsin itseni hirveän avuttomaksi. Jouluaatto tuli ja pääsimme kotilomalle: se oli ensimmäinen kerta, kun pelkäsin olla vain perheeni kanssa; osaanko minä varmasti hoitaa Sisua, omaa poikaani. Isänkin haluttiin nähdä osaavan pistää ja mitata ennen kuin Sisu kotiutettiin – ja se meni hyvin. Siitä hetkestä olen katsonut miestäni entistäkin enemmän ylöspäin; hän ottaa vastuuta lapsestamme aivan yhtä paljon kuin minäkin, on todella upea isä ja aviomies. Olemme onnellisia, että meillä on toisemme. Sisun sairaus toimi pikaliimana tämän perheen kohdalla, olemme vahvempia ja perheemme toimii paremmin yhteen kuin koskaan ennen. Sisun sairastumisesta on nyt reilu 4kk, korvat on putkitettu ja sokeritasapaino pikkuhiljaa löytymässä. Hoidamme Sisua monipistoshoidoilla, koska pumpun kanssa toimiminen oli mielestämme kovin hankalaa eikä Sisu pitänyt itse. Koemme pistoshoidon olevan meille se paras valinta tällä erää. Diabetes on nyt yksi perheenjäsen, josta pidämme hyvää huolta. Sisu ei paljoa enää välitä pistämisestä tai mittailusta, ja osaakin kertoa heti jos tulee nälkä. Puolestaan öisin, verensokerin laskiessa, Sisu herää.

Äitinä tämä kokemus on ollut suurin matka omaan itseeni, kykyyni taipua ja venyä. On ollut hirveän huonoja hetkiä jolloin vain vihasin maailmaa, ja itkin, mutta nopeasti tästä on tullut arkipäivää ja odotankin luottavaisin mielin tulevaisuutta. Ja kuten varmasti jokainen äiti, rukoilen, että parannuskeino löydetään – siihen saakka mennään sillä, mitä on. Yksikään diabeetikko ei ole tervettä ihmistä huonompi. Diabeetikon läheisenä osaan arvostaa elämää lahjana. Helpotus tässä on se, että molemmat lapsemme kasvavat kiinni Sisun sairauteen. Nelivuotias isosisko osaakin jo mitata sokeriarvot, ja välillä hän kyselee, että onkohan Sisun sokerit matalalla, kun se noin kiukuttelee. Ei pidä koskaan unohtaa niitä läheisiä – mummoja, ukkeja ja ystäviämme – koska me olemme selvinneet vain siksi, että olemme saaneet tukea ja lohtua toisiltamme, koska osaamme puhua toisillemme ja kuunnella toisiamme. Osaamme riidellä ja rakastaa. Olenkin opettanut molemmille lapsilleni, että aina saa tulla syliin, vaikka kesken kauppareissun, jos siltä tuntuu. Aina kuunnellaan, jos on asiaa, ja jos vain huvikseen tekee mieli halia, niin antaa palaa. Sisu on nimensä arvoinen poika.

 

"Luonnonvoimista mahtavin on äidinrakkaus."

Laura Rissanen

 

Sisun tarina nähdään suorassa Elämä Lapselle -konserttilähetyksessä MTV3:lla 14. syyskuuta. 

 

Jaa postaus: