Blogi

Pikkuruisin askelin – taistelin ja selviydyin

Pehmeä ja lämmin olotilani vaihtui hetkessä leikkaussalin kirkkaisiin valoihin, kuivaan ilmaan ja ihmisten käsiin. Yhtäkkiä minun oli kylmä enkä saanut happea. En voinut käpertyä vaan minut levitettiin pöydälle ja napaani laitettiin napakanyyli, suuhuni suihkutettiin sulfaktanttisuihkeet ja nenästä työnnettiin alas keuhkoihini hengityskoneen putki. Tutut sydämen lyönnit olivat poissa. Olin juuri aloittanut elämäni ja tietämätön siitä, että joukko ihmisiä taisteli elämäni puolesta. Minua kiidätettiin Lastenklinikan teho-osastolle, missä sain nenämahaletkun, antureita ja läpikuultavan ihoni lävitse lisää kanyylejä. Makasin paljaana sinivalon alla. Elämäni oli hiuskarvan varassa.

Synnyin raskausviikolla 24+0 ja painoin syntyessäni 650g. Olin erittäin epäkypsä keskonen. Olin noin 30cm pitkä ja kämmeneni oli aikuisen sormenpään kokoinen. Jalkapohjani oli kerinnyt kasvaa 3cm:n pituiseksi. Elämäni jatkui keskoskaapin ääressä ja jokainen uusi aamu oli voitto elämän puolesta. Äidin kädet ilmestyivät käsikapaloksi ja kahden viikon ikäisenä pääsin ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon äidin rintalastaa vasten letkujen ja anturien saattelemana. Löysin jälleen tutut sydämenlyönnit. Hengitys ja hoitotoimet olivat jatkuvaa tasapainottelua. Minulla todettiin erittäin vaikea-asteinen krooninen keuhkosairaus Bronkopulmonaarinen dysplasia ja olinkin kuusi viikkoa hengityskoneessa. Kolmen viikon ikäisenä keuhkoni heikkenivät ja hengityskoneesta loppuivat tehot kesken. Jouduttiin tilanteeseen, missä hoitajat pitivät minut hengissä painellen käsin happea keuhkoihini. Silloin äiti ja isä soitettiin hyvästelemään minut. Joukko teho-osaston ammattilaisia teki kaiken sen mikä oli mahdollista. Lopulta selviydyin ja minut laitettiin uneen, mutta lääkärien viesti oli tyly; olisi ihme jos koskaan pääsisin pois teho-osastolta, saatika omaan kotiin.

Taisteluni jatkui. Etenin omaan tahtiini, pikkuriikkisin askelin eteenpäin; sain lisää painoa ja lisää kenguruhoitoa. Äiti ja isä nostivat maljan käytävällä, kun juhlimme 1kg:n saavuttamistani, samoin todistettiin 1kk:n ikää, sitten toista kiloa ja kahden kuukauden ikää. Matka oli täynnä haasteita, mutta selvisin vastasyntyneen verenmyrkytyksestä, hyperglygemiasta, keuhkovaltimopaineen noususta ja selätin lopulta aggressiivisesti edenneen silmien verkkokalvosairauden. Pääsin pois keskoskaapista, pois hengityskoneesta ja kevyemmälle hengitystuelle. Lisähapen määrä vähentyi. Matkani ei ollutkaan enää hiuskarvan varassa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen ihme kävi toteen.

Tuli aika jättää teho-osasto ja sen ihanat varaäitini ja siirtyä jatkohoitoon Kätilöopiston sairaalan valvontaosastolle. Kolme viikkoa lasketun ajan jälkeen reilun 3kg:n painoisena olin lopulta valmis lähtemään omaan kotiin. Sain matkaani happiviikset ja happisaturaatiomittarin. Se oli jännittävää, mutta kaikki meni hyvin. Olimme vihdoin koko perhe yhdessä.

Olen nyt 2,5-vuotias elämänvoimainen poika. Lasken pulkalla mäkeä ja ihailen traktoreita, moottoripyöriä ja lentokoneita. Olen tomera ja vaadin saada sen mitä haluan, silti tädit kutsuvat minua hurmaavaksi pikkumieheksi. Kaiken kokemani jälkeen olen kasvanut ja kehittynyt normaalisti; opin kävelemään 1-vuotiaana ja puhumaan 2-vuotiaana. Soitan ilmakitaraa, nauran ja laulan kovaa ja korkealta.

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä. Minä olen yksi niistä. Elämälle kiitos.

 

Rakkaudella, Noah

 

(Tekstin on kirjoittanut Noahin äiti Katariina KummiKaverikirjeeseen helmikuussa 2017 – KummiKaveriksi voi liittyä täällä)

Jaa postaus: