Blogi

Mitä kuuluu Eevin perheeseen?

Siitä onkin vierähtänyt jo useampi vuosi, kun viimeksi kirjoitin Kummien blogiin. Muutama vuosi tuntuu kuitenkin meidän perheessämme usealta vuosikymmeneltä, niin paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Eevi aloitti elämänsä alkutaipaleen asuen sairaalassa 1v 2 kk:tta, ja kuten kahdessa Elämä Lapselle -konsertin insertissä olenkin kertonut, muutti se perheemme elämän kokonaan, peruuttamattomasti. Lapsen fyysinen sairastuminen koettelee koko perhettä myös psyykkisesti, ja kun perheessä on kaksi sairasta pikkuista, tuntuu kuorma toisinaan kohtuuttomalta. Ei ainoastaan vanhemmille, vaan myös sisaruksille ja niille pikkuisillekin. Pikkuisista potilaistakin kasvaa isompia, ja jos vanhemmat ja sisarukset ovat sairastuneet psyykkisesti heidän vauvavuotenaan, vaikuttaa se väistämättä näihin pikkupotilaisiinkin.

Eevi ja Iina, nuo meidän sisukkaat pikkuiset, täyttivät juuri 11 vuotta. Heille on tässä vuosien mittaan tullut uusia diagnooseja ja vaivoja. Muun muassa tuntemattomasta syystä johtuvat tajuttomuuskohtaukset ovat enemmän ja vähemmän osana arkeamme. Fyysisten sairauksien lisäksi tytöt ovat joutuneet kohtaamaan koulukiusaamista, mikä on ollut todella raadollistakin. Tyttöjen elämä voi olla hyvin julmaa, ja siinä missä pojat ovat suorasukaisia kiusaamisessaan, kiusaavat tytöt huomiotta jättämisellä ja selän takana kuiskuttelulla. Ei varmasti kenenkään olisi kiva mennä töihin, jos työkaverit kääntäisivät selän sinut nähdessään.

Niin paljon kuin fyysiset sairaudet ovatkin vaikuttaneet Eevin ja Iinan elämään, ovat he olleet kovilla myös henkisesti. Iina on hyvin tunteellinen tyttö, joka kantaa kaikki maailman murheet harteillaan. Ei siis ihme, että hän oli tytöistä se, joka sairastui masennukseen. Kun on hiukan erilainen kuin muut ja joutuu muiden syrjimäksi, kantaa huolta identtisestä kaksossiskostaan tämän lukuisilla leikkauskeikoilla satojen kilometrien päässä, ei ole varmasti ihme, että pienikin mieli sairastuu. Sairaudet, leikkaukset, nukutukset ja kuolemanpelko, ne eivät jää pikkupotilaille vieraiksi asioiksi. Nähdään ja kuullaan, miten joku toinen lapsi lensi enkeliksi. Kuolemanpelko olikin Iinalle ensimmäinen masennuksen oire. Joka ilta puhuttiin pitkään tästä pelosta, eikä siinä äidin ja isän selitykset auttaneet. Pelkojen lisäksi oireina oli ahdistus ja äärimmäinen suru, jolle ei meinannut löytyä nimeä. Oikea lääkitys ja terapiakäynnit toivat onneksi lopulta jonkinlaisen helpotuksen.

Tällä hetkellä molemmat tytöt käyvät terapiassa, jotta he jaksavat vaikeiden asioidensa kanssa. Arkeamme sävyttää kaiken laulun ja höpötyksen lisäksi (kyllä, toisinaan tuntuu, että meillä eletään musikaalissa!) kuolemanpelko, itku ja ahdistus, mutta on pakko uskoa, että tälläkin kerralla niistä selvitään. Sillä ovathan nuo todella sitkeää tekoa, nuo minun pikkupotilaani!

 

Heidi Tujunen

Eevin ja Iinan äiti

Jaa postaus: