Blogi

Kohtaamisia kentällä

Lapsi haluaa liikkua. Liikkumisen halua ei voi eikä tarvitse istuttaa lapseen, mutta elämäntavoillamme, rutiineillamme ja esimerkillämme pystymme helpostikin kitkemään pois liikkumisen riemun. Koska liikkuminen kiistatta lisää lapsen fyysistä ja henkistä hyvinvointia,  on lähes rikollista, jos emme anna lapsillemme siihen mahdollisuutta.

Lasten ja nuorten fyysinen kunto on laskenut dramaattisesti viime vuosien aikana. Liikkumattomuudella rakennamme valitettavasti kivijalkaa mittavalle kansanterveydelliselle ongelmalle, jonka laajuutta emme vielä edes tajua. Toinen asia, missä mielestäni olemme ottaneet takapakkia, on kyky kohdata aidosti toisia ihmisiä. Virtuaalimaailmassa ei voi kuitenkaan ikinä saavuttaa samaa yhteistä iloa ja riemua kuin esimerkiksi jalkapallokentällä saavutettua voittoa juhliessa. Urheilussa väistämättömästi koetut pettymykset ja tappiot - yksin ja yhdessä - auttavat lasta käsittelemään samoja tunteita myös muussa elämässä.

Liikuntaharrastukset ja harrastukset ylipäätään ”pakottavat” lapset aitoon kontaktiin toisten lasten kanssa. Joukkueessa on löydettävä oma paikkansa ja muiden kanssa on tultava toimeen. Koulun ohella harrastukset ovat helpoin tapa tutustua uusiin kavereihin ja solmia jopa läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita. 

Lapsen harrastuksen valinnassa tärkein asia on tietysti lapsen oma kiinnostus lajiin. Usein toimivin ratkaisu on valita urheiluseura tai joukkue, joka toimii oman kodin lähistöllä. Kun harrastuksessa on mukana saman alueen lapsia, lapsen elämänpiirissä on enemmän tuttuja kasvoja myös päiväkodissa ja koulussa. Kun lapsella on tuttuja kavereita harrastusten kautta kodin lähistöllä, myös kynnys omatoimiseen liikkumiseen ja leikkimiseen kavereiden kanssa on paljon matalampi. Ohjatut harrastukset eivät nimittäin millään pysty kattamaan lasten liikkumistarvetta, vaan suuren osan liikkumisesta on oltava omatoimista ja omaehtoista kavereiden tai perheen kanssa. Pihapelejä ei voita mikään!

Mikä sitten voisi olla vanhempien tavoite lasten harrastuksen suhteen? Meidän perheessämme ykköstavoite oli harrastuksen jatkuminen aikuisikään ja liikunnallisen elämäntavan opettaminen lapsille.  Jospa emme pohtisikaan oman lapsemme kohdalla, kuinka hyvä urheilija hän on 20-vuotiaana, vaan sitä, kuinka hyvä ja ahkera liikkuja hän on tulevaisuudessa 50-vuotiaana. Kaksikymppisestä sohvaperunasta on pitkä ja raskas matka terveeksi työkykyiseksi keski-ikäiseksi.

 

Ville Klinga

Kirjoittaja on media-alan monitoimimies, jolle liikunta ja urheilu - erityisesti jalkapallo - ovat intohimo. Muiden töidensä ohella Ville on toiminut futisvalmentajana juniorijalkapallossa sekä kirjoittanut kirjan "Taituriksi tähtien avulla".

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 2.10.2014 Kummit-blogissa Lily.fi-palvelussa

Jaa postaus: