Blogi

Pieni poika suuren taakan alla

Hän ei ollut vielä täyttänyt kuutta vuottakaan, kun se iski perheeseemme. En oikein tiedä, millä sanoilla sitä voisin kuvailla. Olisiko se maailmanloppu, tragedia vai kriisi? Sen tiedän ainakin, että se oli sen hetkisen elämämme loppu. Meille oli syntynyt kaksi vauvaa, joista toinen oli yllättäen niin vakavasti sairas, että jäikin yli vuoden ajaksi sairaalaan kamppailemaan elämästään. Juuri se vauva, a-vauva, jota hän oli suunnitellut hoitavansa. 

Hän oli aina ollut aurinkoinen lapsi. Lapsi, jonka silmissä asui aurinko, ja jonka suu kääntyi kuunsirpin lailla nauruun jo muutaman kuukauden iässä. Hän tykkäsi kujeilla ja pelleillä, saada ihmiset nauramaan vitseilleen. Hän oli rauhallinen ja kiltti poika, joka tahtoi kaikille hyvää.

Sitten tuli päivä, jolloin hänen tuttu maailmansa romahti. Äiti ja isi eivät olleetkaan onnesta suunniltaan pikkusiskojen synnyttyä. Arki ei mennytkään, kuten oli suunniteltu. Isi ei herättänyt häntä aamuisin eskaritaksiin äidin jäädessä nukkumaan vauvojen kanssa. Aamut olivatkin kiireisiä ja ilmapiiri täynnä huolta ja surua. Iltapäivisin vastassa saattoi olla täysin vieras ihminen ja nelivuotias pikkusisko, jolla oli ikävä äitiä ja isiä. Hänen oli oltava vahva ja reipas, kantaa siskostakin huolta, sillä sellaisen roolin hän oli itselleen ottanut.

Taakka oli kuitenkin valtavan suuri ja raskas. Ei sellaisen taakan kantajaksi pienen ihmisen pitäisi joutua. Huolehtia siitä, että se pieni sairas sisko ei tällä kotilomalla tukehdu, jos vaikka äiti ja isi eivät osaakaan imeä henkitorviavanteesta oikein. Huolehtia siitä, että koneiden piipatessa hoitajat varmasti tulevat huoneeseen kiireellä. Huolehtia siitä, ettei sisko vaan kuole. Se on suuri taakka pienelle kuusivuotiaalle pojalle kantaa. 

Siltikin hän kantoi sen urheasti. Koko pitkän sairaalavuoden, koko rankan a-vauvan ensimmäisen kotivuoden. Oli kiltti ja reipas, ei aiheuttanut huolta vanhemmille, piti huolta siskoistaan. Kunnes sitten viimein taakka kävi liian raskaaksi ja pieni poika sen alla murtui.

Ensin tuli pelot, itkut ja yölliset kauhukohtaukset. Kuka tahansa voi kuolla, koska tahansa. Mihin tahansa voi tukehtua, jopa vadelmansiemeneen. Joka puolella on tappajia, murhaajia, ja ne voi tappaa hänet kaupassa, koulussa tai murtautua yöllä kotiin ja tappaa koko perheen. Vain äidin vierellä on turvallista, mutta äitikään ei ole supermies, joka voisi estää vadelmansiemeneen tukehtumisen.

Kaiken pelon lisäksi tuli valtava suru. Suru, jolle ei ollut nimeä. Se pyyhkäisi koko pienen miehen kehon ylitse kuin valtava aalto, joka vei mukanaan ilon ja naurun. Jäljelle jäi itkua ja toivottomuutta. Enää hän ei uskonut itseensä, ei ollut missään hyvä. Hänestä oli tullut maailman tyhmin, rumin ja hölmöin ihminen. Hän ei ollut enää mitään. 

Lopulta pelot ja toivottomuus ottivat niin vahvasti hänestä vallan, ettei kouluunmenosta tullut enää mitään. Hän vain halusi maata sohvalla ja itkeä, ja pitää huolen, että äiti on aina lähellä. Ja samaan aikaan hän olisi kuitenkin halunnut olla ihan missä tahansa muualla kuin lähellä pikkusiskoaan, jonka rohiseva hengitys, jatkuvat oksentelut ja letkuruokinta estivät häntä hetkeksikään unohtamasta sitä pelkoa, että sisko saattaa minä hetkenä tahansa kuolla.

Sitten tuli päivä, jota hän oli pelännyt. Hänen oli pakattava vaatteensa, rakkain lelunsa ja Aku Ankan taskukirjansa. Hän nousi autoon, vaikkei olisi millään halunnut. Hänen halua ei nyt kyselty, ei pyyntöjä kuunneltu, vaan vietiin väkipakolla pois kotoa. Suljettiin sairaalaan, vieraiden aikuisten ja pelottavien lasten joukkoon. Hän huusi ja taisteli, itki ja oli vihainen. Hänet oli petetty. Kukaan ei ymmärtänyt, kukaan ei kuullut hänen hätäänsä. Häneltä oli viety kaikki.

Joku kuitenkin häntä ymmärsi, sillä hän sai uudet lääkkeet ja alkoi pikku hiljaa voida paremmin. Isin kanssakin jaksoi osastovierailuilla pelata biljardia ja muiden osastolla olevien kanssa leikkiä ulkona sotaa. Kuuden viikon jälkeen hän pääsi kotiin ja palasi kouluun muutamaksi tunniksi kerrallaan. Hänen luonaan alkoi taas käydä ystäviä ja hän alkoi vihdoin taas nauraa. Hän totesi, että elämä onkin aika kivaa.

 

Heidi Tujunen

Olen 36-vuotias neljän lapsen äiti Lappeenrannasta. Ammatiltani olen lasten toimintaterapeutti, mutta saadessamme perheeseemme kahden lapsen jälkeen kaksoset, joista toinen olikin vakavasti sairas, jättäydyin töistäni pois. Nykyisin toimin tyttärieni omaishoitajana. Minulta ilmestyi kirja "Kyllä minä sinua rakastan" syksyllä 2011. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, sisustaminen sekä liikunta ovat sydäntäni lähellä.

 

Tämä kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran 1.9.2014 Kummit-blogissa Lily.fi-palvelussa

Jaa postaus: