Blogi

Pikkukeskonen Noah – taisteli ja selviytyi

Punaiset ruusut ikkunalaidalla ja niiden takana tuulessa huojuvat puiden latvat; katsoin Naistenklinikan ikkunasta sydän turtana. Olin juuri synnyttänyt pienen poikavauvan, jota en ollut vielä koskaan nähnyt. Olin ollut vasta raskauden puolessa välissä. Ei minulle ollut kehittynyt juuri vauvavatsaakaan. Poika oli kriittisessä tilassa Lastenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolla ja minä synnyttäneiden osastolla Naistenklinikka. Pelkäsin, että pieni elämä olisi ohi ennen kuin pääsisin näkemään hänet. Mieheni toi minulle kuvan pienistä kasvoista, jotka olivat hengitysputken letkujen ja teippien peitossa. Pikkuriikkistä hattua oli yritetty laittaa hänen päähän. “Tässä, alahan pumppaamaan. Poikasi tarvitsee sitä”: mieheni toi pienen säiliön rintamaitoa varten. Sain pinnistettyä kaikkeni, jotta se onnistui, koska kuva nosti pintaan enemmän pelkoa kuin äidillisiä tunteita.

Muutaman päivän kuluttua pääsin katsomaan lastani. Hän oli pikkuriikkinen ihmisen alku keskoskaapissa sinivalon alla. Pieni vartalo oli verhottu lastoilla, kanyyleillä, antureilla, hengityskoneen putkella ja silmät oli peitetty suojalapuilla. Iho oli läpikuultavan muovinen. Hän oli hyvin herkkä ja rasittunut. Tärisevin käsin kosketin hänen ihoaan. Hän oli niin hauras, että pelkäsin hänen menevän rikki omasta kosketuksestani. Häntä ei saanut silittää, mutta kädet sai laittaa käsikapaloksi ja kertoa, että äiti on tässä.

Noah syntyi raskausviikolla 24+0 ja hän painoi syntyessään 650g. Hän oli noin 30cm pitkä ja hänen kämmenensä oli oman sormenpääni kokoinen. Hänen jalkapohjansa oli vain 3cm pitkä. Oli vaikea uskoa, että niin heiveröisistä lähtökohdista voisi koskaan selviytyä. Moderni lääketiede ja Lastenklinikan huippuasiantuntijat ottivat hänestä kuitenkin kopin ja lähtivät auttamaan häntä elämäntaistelussa hetki hetkeltä eteenpäin. Kun Noahin elämä alkoi, meidän elämä muuttui.

Noah vietti kaksi ja puoli kuukautta teho-osastolla.  Hän oli erittäin epäkypsä keskonen ja hänen matkansa oli täynnä haasteita. Elämä pysähtyi keskoskaapin ääreen ja jokainen uusi aamu oli voitto elämän puolesta. Äitinä seisoin lapseni vieressä elämän ja kuoleman välissä. Hengitys ja hoitotoimet olivat jatkuvaa tasapainottelua. Hänellä todettiin erittäin vaikea-asteinen krooninen keuhkosairaus Bronkopulmonaarinen dysplasia ja hän olikin 6 viikkoa hengityskoneessa. Kolmen viikon ikäisenä keuhkot heikkenivät, kramppasivat ja hengityskoneesta loppui kapasiteetti kesken. Jouduttiin tilanteeseen, missä hoitajat käsin painelivat Noahin keuhkoihin happea ja silloin meidät soitettiin hyvästelemään Noah. Tilanne oli lohduton. Teho-osaston ammattilaiset tekivät kaikkensa, mitä tällaisessa tilanteessa on mahdollista. Lopulta Noah selviytyi kohtauksesta, mutta viesti oli tyly; olisi ihme jos hän koskaan pääsisi pois teholta, saatika selviytyisi kotiin. Se oli kylmää kuultavaa omasta lapsesta.

Taistelu jatkui. Etenimme pikkuriikkisin askelin eteenpäin; hän sai lisää painoa, juhlimme 1kg saavutusta kakkukahvein, samoin 1kk ikää, sittemmin toista kiloa ja toisen kuukauden ikää. Hän selvisi vastasyntyneen verenmyrkutyksestä, hyperglygemiasta, keuhkovaltimopaineen noususta ja selätti lopulta agressiivisesti edenneen silmien verkkokalvosairauden. Hän pääsi pois keskoskaapista, pois hengityskoneesta ja kevyemälle hengitystuelle. Lisähapen määrä vähentyi. Hän ei ollutkaan menehtyä enää joka päivä. Ihme kävi toteen. Oli tullut aika jättää tutuksi tullut teho-osasto ja siirtyä jatkohoitoon Kätilöopiston sairaalan vastasyntyneiden valvontaosastolle. Siellä Noah opetteli syömään eli imemisen, nielemisen ja hengittämisen samanaikaisesti. Juhlimme kolmatta kuukautta ja kolmatta kiloa.

Kolme viikkoa lasketun ajan jälkeen reilun kolmen kilon painoisena Noah oli vihdoin valmis tulemaan kotiin. Hän sai turvakseen happirikastimen ja happiviikset sekä happisaturaatiomittarin. Kotiutuminen oli jännittävää, mutta kaikki meni hyvin. Olimme vihdoin koko perhe yhdessä.

Joulu 2014 oli suuren helpotuksen ja huokaisun aikaa. Oli lohdullista, että tuo kamala, mutta samalla ikimuistoinen vuosi oli tullut loppuunsa. Toista samanlaista ei koskaan tulisi. Vuosi 2015 alkoi uudella puhdilla ja toivolla.

Noah on nyt 1,5-vuotias elämänvoimainen poika, joka kävelee, kiipeilee ja tekee jekkujaan. Hän nauraa ja hymyilee. Kaiken kokemansa jälkeen hän on iloinen ja tyytyväinen elämäänsä, ja kasvaa ja kehittyy normaalisti.

En unohda koskaan Noahin sektiosta vastaanottaneen lääkärin kasvoja; kenestä tuli myöhemmin Noahin omalääkäri, enkä koskaan lääkärin kasvoja, joka pelasti Noahin 3 viikon ikäisenä, jolloin matka näytti loppuvan lyhyeen, enkä lääkärin, joka kertoi, että olisi ihme mikäli Noah selviytyisi. Heille kaikille haluan toivottaa Hyvää Joulua. Kaikille muillekin Lastenklinikoiden upeille ammattilaisille haluan toivottaa Hyvää Joulua. Heidän työnsä pelastavat henkiä. Elämälle kiitos.

 

Rauhallista Joulua 2015!

Toivottavat Katariina ja Noah

 

Noahin tarina nähdään Joulu Mielelle -konsertissa MTV3:lla su 13. joulukuuta - tule mukaan joulutalkoisiin pienten potilaiden hyväksi!

 

Kuva: Studio Amalia

 

 

 

Jaa postaus: