Alkuun hyvät uutiset: jos lapsestaan haluaa täyspäisen ja terveen aikuisen, niin ihan tavallinen vanhemmuus riittää.
Sitten huonot uutiset: tavallinen vanhemmuus ei varsinaisesti istu nykyaikaan.
– Koko yhteiskunta on muuttunut, ja siksi lastenkasvatus on hirveän paljon vaikeampaa kuin aiemmin, sanoo Liisa Keltikangas-Järvinen.
Keltikangas-Järvinen on psykologi ja emerita professori, joka on tutkinut paljon temperamenttia ja kirjoittanut siitä kirjoja hyllymetrikaupalla. Yhtenä hänen tutkimustyönsä tavoitteena on ollut lasten ja nuorten hyvinvoinnin lisääminen ja syrjäytymisen ehkäisy.
Monissa lapsiin liittyvissä asioissa on menty eteenpäin, mutta Keltikangas-Järvisen mielestä joissakin ollaan ihmeellisillä urilla, eikä enää nähdä, mikä on lapsen paras.
Millainen lapsi sitten voi hyvin ja pärjää?
Hitaus ja pysyvyys ovat avainasemassa
Keltikangas-Järvinen sanoo, että lapsen kasvua tukeva vanhemmuus ei ole mitenkään hankalaa – itse asiassa se on äärettömän yksinkertaista toteuttaa.
– Se kuitenkin vaatii lapsen hitaan perusluonteen hyväksymistä. Lapsen kasvua ja kehitystä ei voi nopeuttaa, mikä on ristiriidassa tämän ajan kanssa.
Keltikangas-Järvisen mukaan lapsi tarvitsee aikaa ja pysyvyyttä, ei niinkään turboahdettua laatuaikaa.
”Lapsen kasvua ja kehitystä ei voi nopeuttaa, mikä on ristiriidassa tämän ajan kanssa.”
– Tutkimusten mukaan Suomessa lapsilla on tilastollisesti pisimmät päivähoitoajat, ja se olisi mielestäni yksi tarkasteltava kohde. Tutkimusten mukaan suomalaisvanhemmat eivät myöskään tykkää leikkiä lastensa kanssa, vaikka leikkitilanteet ovat loistavia paikkoja opettaa esimerkiksi oikeudenmukaisuutta ja riitojen ratkaisua.
Yhteiskunta on muuttunut, lapsi ei
Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut useita kirjoja lasten temperamentista. Temperamentti on ihmisen yksilöllinen ja pysyvä käyttäytymistyyli. Temperamentti vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten helppohoitoinen tai työllistävä vauva on.
– Lapsi siis syntyy yksilöksi ja häntä kasvatetaan yksilöllisesti, jotta hän pystyisi elämään yhteisössä – muiden ihmisen kanssa. Moni on ymmärtänyt vähän väärin, sillä nykyään lapsia kasvatetaan yksilöiksi. Se vaikeuttaa lapsen elämää. Äärimmäisyyksiin viety yksilöllisyys johtaa siihen, että lapsen on vaikea tulla toimeen toisten kanssa ja muodostaa yhteisöjä. Ja juuri yhteisöt luovat ihmiselle turvaa ja takaavat myös yhteiskuntarauhan.
Keltikangas-Järvinen sanoo, että persoonallisuuden korostaminen alkoi jälkiteollisessa ajassa, ja nyt se alkaa olla saavuttanut huippunsa.
”Nykyään tunteista puhutaan enemmän, mutta jostain syystä niissä myös vellotaan ihan hallitsemattomasti ja annetaan niiden vaikuttaa tekemiseen.”
– Aiemmin kasvatuksella oli selkeä päämäärä: kasvattaa kansalaisia, jotka pystyvät toimimaan yhteiskunnassa. Keskiössä oli yhteisö, johon kuuluttiin ja josta saatiin turvaa. Äärimmäinen yksilöllisyys aiheuttaa sen, että meidän on kohta mahdotonta elää keskenämme, kun jokainen eri tavalla ajatteleva on uhka.
Lapselle yksilöllisyys ja jatkuva oman polun löytämisen korostaminen saattaa aiheuttaa myös paineita. Julkisuudessa jaksetaan nostaa esiin menestyneitä valioyksilöitä, ja samaan hengenvetoon ihmetellään, kun lapset ja nuoret kärsivät kasvavasta ahdistuksesta ja yksinäisyydestä.
– Lapsille ei useinkaan kerrota, mikä se oma polku voisi olla, jolloin kaikki mahdollisuudet ovat koko ajan auki. Samoin yhteiskunnan yksilölle luomat paineet alkavat olla kohtuuttomia, ja ne ovat myös ristiriidassa ihmisen biologisen perusluonteen kanssa. Me olemme sosiaalisia eläimiä, ja löydämme itsemme muiden kautta.
Tunnetaidot eivät tarkoita tunteissa vellomista
Keltikangas-Järvinen sanoo, että käsitys lapsista elää ajassa. Voimakkaimmillaan muutos oli 20 vuotta sitten.
– Maailmalta rantautui erilaisia kasvatusvirtoja, ja käsitys lapsesta alkoi muuttua. Se vaikutti ihan koulujen pedagogiikkaan, ja lapsesta tuli toimija ja suorittaja – lapsilta alettiin vaatia enemmän. Unohdettiin se, että lapsi kykenee tekemään vain se, mitä hänen aivonsa antavat periksi. Sitä kehitystä ei voi nopeuttaa.
Keltikangas-Järvinen haluaa myös murtaa sen myytin, että ennen tunneasioista ei olisi puhuttu. Hänen mukaansa empatiaa ja tunneilmaisua opetettiin kyllä, samoin tunteiden tunnistamista ja tunteiden säätelyä.
– Nykyään tunteista puhutaan enemmän, mutta jostain syystä niissä myös vellotaan ihan hallitsemattomasti ja annetaan niiden vaikuttaa tekemiseen. Sellainen ei ole hyvää tunnekasvatusta. Silloin kun vanhempi ymmärtää tunteiden tärkeyden, hän ohjaa lasta niin, että tämä tulee toimeen myös negatiivisten tunteidensa kanssa.
Teksti: Laura Koljonen
Kummivaikuttaja, miten olet tavallinen vanhempi?
Kim Herold: ”Vien lapset päiväkotiin ja leikkipuistoon, leikin niiden kanssa ja teen ruokaa. Sääntöni on: puhelin pois puistossa!”
Esko Eerikäinen: ”Lapseni on sen ikäinen, että hän viettää paljon aikaa kavereittensa kanssa, mutta yksi perjantai olimme molemmat kotona ja laitoin saunan päälle, teimme pitsaa ja katsoimme leffaa. Oli tosi kivaa!”
Suvi Teräsniska: ”Olen sinnikkäästi ottanut lapsiani mukaan marjametsään ja polttopuita pinoamaan – ihan niin kuin minuakin otettiin mukaan lapsena.”
Tuija Pehkonen: ”Ruuaksi on välillä pakasteranskalaisia.”
Lauri Mikkola: ”Sunnuntaisin ollaan perheen kesken ja kuunnellaan hyvää musaa ja tehdään ruokaa. Se loi itselleni turvaa lapsena, ja haluan antaa saman tunteen eteenpäin.”