Meistä monikaan ei ole työpäiviensä aikana tekemisissä psyykkisten traumojen kanssa. Sen sijaan sairaaloiden hoitohenkilökunta ja lääkärit ovat.
Kuopion yliopistollisen sairaalan lastentautien psykologi Krista Koivula toteutti vuonna 2020 Kummien tuella verkkokurssin resilienssi- ja traumatietoisuudesta. Kurssin hän teki oman sairaalansa henkilökunnalle.
Verkkokurssi sai paljon kiitosta ja herätti kiinnostusta.
Kurssilla käsiteltiin muun muassa sitä, miten hoitohenkilökunta voi auttaa ja tukea sairaan lapsen vanhempia, jotta he puolestaan voivat tukea lastaan.
Verkkokurssi on tehty yhteistyössä Philadelphian lastensairaalan lastentautien professorin Nancy Kassam-Adamsin ja suomalaisten asiantuntijoiden kanssa.
Vuodenvaihteessa kurssi jaettiin myös muiden yliopistosairaaloiden käyttöön.
– Sisältö on muuten yleispätevä, mutta jokainen sairaala lisää kokonaisuuteen oman alueensa palvelut. Tällainen on esimerkiksi tieto siitä, miten potilasperhe voidaan tarpeen vaatiessa ohjata mielenterveyspalveluiden piiriin. HUSin aloitteesta kokonaisuuteen lisättiin myös osio liittyen kulttuuriseen kohtaamiseen, sillä etenkin pääkaupunkiseudulla asuu paljon maahanmuuttajia, Krista Koivula kertoo.
Miten trauma syntyy?
Trauma voidaan määritellä psykobiologiseksi reaktioksi ylivoimaiseksi koettuun tilanteeseen. Se, minkä kokee ylivoimaiseksi, on yksilöllistä.
– Traumaattisessa tilanteessa autonominen hermostomme ikään kuin ylivirittyy. Biologiamme on valmisteltu tähän, sillä näin tapahtuu ihmisillä ja muilla nisäkkäillä.
Kyseessä on taistele, pakene tai jähmety -reaktio. Sen aikana aivojen ja kehon hälytystila nousee korkeaksi, ja ihminen valmistautuu selviytymään vaativasta tilanteesta.
Edellä mainittu on siis normaali tila ja suojelee ihmistä.
Sairaalaolosuhteissa trauman syntyminen liittyy usein sairauden hoitoon tai sairauden vakavuuteen.
Trauma syntyy, kun ylivoimaiseksi koetun tilanteen aiheuttama hälytystila jää päälle pidemmäksi aikaa. Tällöin ihmisen aivot ja keho havaitsevat vaaroja myös siellä, missä niitä ei ole. Tämä tila on raskas ja alkaa hankaloittaa arkea.
– Traumatisoitunut ihminen voi herkistyä vaaran havaitsemiselle. Tai hän ei traumatisoitumisesta johtuen tunnista uhkaavia tilanteita ja altistuu uudelleen traumatisoitumiselle.
Sairaalaolosuhteissa trauman syntyminen liittyy usein sairauden hoitoon tai sairauden vakavuuteen.
Hoitamaton trauma kuormittaa terveydenhuoltoa myöhemmin
Trauman välittömät vaikutukset voivat Koivulan mukaan olla todella voimakkaat. Kokemus voi sisältää kauhua, pelkoa ja avuttomuutta.
Keho reagoi näihin tunteisiin usein autonomisen hermoston kautta: sydämen syke kiihtyy, hengitys nopeutuu ja verenpaine nousee.
– Välittömien vaikutusten lisäksi traumalla on myös pidempiaikaisia vaikutuksia, kuten tilanteen uudelleen kokeminen, ylivireystila ja varuillaan olo. Pidemmällä aikavälillä se lisää muiden mielenterveysongelmien riskiä. Jos traumaattinen stressi ei poistu, siitä voi syntyä traumaperäinen stressihäiriö (PTSD).
Haitalliset kokemukset ovat yhteydessä moniin terveysongelmiin ja eliniän lyhenemiseen. Hoitamattomaan traumaan on tutkimusten mukaan yhdistetty ainakin uniongelmia, masennusta, päihdeongelmia ja muistihäiriöitä. Se lisää myös riskiä sairastua erilaisiin somaattisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonitauteihin. Sairastavuuden lisääntyminen kuormittaa terveydenhuoltoa tavalla tai toisella.
Ensin olisi kuitenkin tärkeää tunnistaa trauma.
– Trauman tunnistaminen saattaa olla vaikeaa, sillä traumaattiset kokemukset tallentuvat mieleemme erilaisina kuin muut muistot. Ne voivat olla irrallisia ja yksityiskohtaisia kuvia, jotka palautuvat mieleen automaattisesti, kun jokin laukaiseva tekijä muistuttaa siitä. Se käynnistää kehollisen reaktion. Kun keho reagoi voimakkaasti, tunne kontrollin menetyksestä vahvistuu.
”Pelkkä puhuminen ei useinkaan riitä traumahoitoon.”
Ihminen on kuitenkin yksilö, ja kokemukset vaikuttavat hermostoon yksilöllisesti. On siis mahdotonta sanoa etukäteen, mikä kenetkin traumatisoi, sillä ihmisten voimavarat ja reaktiot eroavat toisistaan.
Trauma pitää kuitenkin aina purkaa.
Yksi keino on traumapsykoterapia.
– Pelkkä puhuminen ei useinkaan riitä traumahoitoon, vaan tarvitaan kehollisia keinoja. Traumakeskeinen kognitiivinen käyttäytymisterapia ja EMDR (Eye Movement Desensitization and Reprocessing) toimivat hyvin sekä aikuisilla että lapsilla ja nuorilla. Sen tavoitteena on saada käsiteltyä traumaattiset tapahtumat, jolloin kokemusten häiritsevyys nykyhetkessä vähenee.
Traumatietoinen hoito lisää hoitohenkilökunnan ymmärrystä
Psykologi Krista Koivulan oma tutkimus liittyi alun perin potilasperheiden vanhempiin ja parisuhteisiin.
– Aloin työssäni tutkia lapsen vakavan sairauden vaikutusta perheisiin ja vanhempiin. Tuon tutkimuskohteen oheen tuli myöhemmin resilienssi eli psykologinen palautumiskyky, jonka avulla selviämme vaikeista tilanteista.
Koivula sanoo, että perheillä on hänen kokemuksensa mukaan todella paljon voimavaroja. Lapsen sairastuessa vanhemmat ovat yleensä voimakkaana tukena toisilleen.
– Monessa parisuhteessa on kyky tukea toistensa tunnesäätelyä, ja toisen tuki tekee vaikeista tilanteista vähemmän uhkaavia. Vaarat havaitsee pienempinä, kun toinen on lähellä. Tällä on vaikutusta myös lapsen ja vanhemman suhteeseen.
Koivulan mukaan vanhemmat voivat myös turvata lapsen oloa myös siinä vaiheessa, jos selviää, että lapsi ei parane.
Traumatietoinen hoito helpottaa myös hoitohenkilökunnan työtä. Samalla se lisää ymmärrystä siitä, mitä lapsipotilas ja hänen perheensä käyvät läpi.
Traumatietoisen hoidon ansiosta terveydenhuollon ammattilaiset oppivat tunnistamaan traumatisoitumisen merkit sekä potilaissa että omassa henkilökunnassa.
– Olisi myös tärkeää, ettei tieto jäisi vain henkilökunnan haltuun, vaan tulisi mukaan päätöksentekoon ja kehittämistyöhön.
Traumatietoinen hoito ei varsinaisesti ole helposti mitattava asia. Hyödyt kallistuvat enemmänkin ennaltaehkäisyn puolelle.
Koivulan mukaan vaikutukset ovat kuitenkin moninaiset.
– Yksi tulos on muun muassa se, että traumatietoisesti koulutetun henkilökunnan minä-pystyvyys on muuttunut suotuisaan suuntaan – eli koulutuksella on ainakin vaikutusta ammattilaisten kokemuksiin ja työhyvinvointiin. Resilienssi- ja traumatietoisuutta vahvistamalla on mahdollista vähentää inhimillistä kärsimystä ja päästä parempiin hoitotuloksiin.
Psykologi Krista Koivula tutki traumatietoisuutta ja toteutti resilienssi- ja traumatietoisen hoidon verkkokurssin Lastenklinikoiden Kummien tuella. Verkkokurssi jaettiin tämän vuoden alussa kaikkiin Suomen yliopistosairaaloihin.
Teksti: Laura Koljonen