Elettiin alkuvuotta 2022, ja odotimme perheeseemme saapuvaksi esikoistamme.
Koko raskausaika oli meille oikeastaan varsin raskas. Vaikea raskauspahoinvointi oli mukana koko raskauteni ajan: pahimmillaan oksensin jopa 15 kertaa päivässä. Tampereen yliopistollinen sairaala tuli meille tutuksi jo raskausaikana enemmän kuin monille, sillä loppuraskauden aikaan minulle puhkesi vielä raskaushepatoosi ja viimeisen raskausviikkoni vietin sairaalassa.
Kun vihdoin päädyimme käynnistämään synnytyksen, oletimme vaikeiden aikojen olevan ohi. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Vertti, silloin vielä ”Hexa”, oli lähellä menehtyä jo synnytykseen.
Siirryimme maaliskuisena aamuna synnytyssaliin. Tunnit etenivät nopeasti ja odotimme h-hetkeä. Yhtäkkiä Hexan sykkeet alkoivat kuitenkin mennä liian alas, eivätkä ne palautuneet sieltä enää halutulle tasolle. Yhdessä hetkessä huone oli täynnä hoitajia ja lääkäreitä, ja seuravaksi olinkin jo matkalla sektioon. Mieheni Eetu joutui vielä tässä kohtaa jäämään huoneeseen, kun minä olin paniikin vallassa ja en tiennyt yhtään mitä tapahtuu.
Eetu pääsi onneksi vierelleni leikkaussaliin, kun sektio oli käynnissä. Hexa oli jumissa lantiossani. Lääkärit joutuivat voimalla “repimään” lasta pois vatsastani. Lääkäreitä ja hoitajia oli paljon. Kun lapsi vihdoin saatiin ulos, hän ei hengittänyt. Muistan vain huutaneeni, että kertokaa, onko lapsi elossa vai ei. Ainoa vastaus jonka sain oli, että teemme parhaamme. Minuutit olivat pitkiä ja rukoilimme Eetun kanssa, että lapsi selviäisi. Kohta kuitenkin kuulimme lapsen itkua, ja joku henkilökunnasta kertoi Eetulle pojan kaipaavan isäänsä.
Kun olimme muutaman päivän kuluttua vihdoin valmiita lähtemään kotiin, kaikki muuttui. Kotiinlähtötarkastuksessa Vertin sydämestä oli kuulunut sivuääni ja femoraalipulssi ei tuntunut. Kotiinlähdön sijasta olimmekin seuraavaksi vastasyntyneiden teho-osastolla. Shokki ja pelko olivat valtavat, meillä molemmilla.
Tutkimusten jälkeen diagnoosi oli onneksemme kuitenkin selvä: aortan kaaren ahtauma eli koarktaatio. Meille kerrottiin, että veri ei pumppaannu tasaisesti lapsen raajoihin ja on hoitamattomana hengenvaarallinen. Edessä olisi leikkaus nopealla aikataululla.
Vietimme TAYSin vastasyntyneiden teho-osastolla muutaman päivän, kunnes neljä päivää pieni poikamme siirrettiin ambulanssilla Uuteen lastensairaalaan Helsinkiin. Hänellä olisi edessä sydänleikkaus.
Odotusaika oli piinaava. Emme tienneet yhtään, mitä edessä olisi ja mitkä olisivat selviytymisen mahdollisuudet. Olimme molemmat uupuneita, väsyneitä ja shokissa. Pidimme toinen toisiamme pystyssä ja pidimme huolta, että saamme edes vettä juotua. Kuvitelmissa oleva vauvakupla muuttui selviytymiseksi.
Vertin leikkaus onnistui suureksi helpotukseksemme todella hyvin ja Vertin toipuminen eteni suunnitellusti. Pääsimme lopulta kotiin Vertin ollessa 10 vuorokauden ikäinen. Ajatuksenamme oli, että pääsemme vihdoin aloittamaan uuden elämän vauvamme kanssa.
Meidän autuuttamme ehti kestää vajaa kuukauden. Kontrollissa meille nimittäin selvisi, että sydämen korjattu kohta on ahtautunut uudelleen ja Vertti tarvitsisi uutta leikkausta.
Vietimme paljon aikaa osastolla TAYSissa ja Vertti sai verenpainelääkityksen. Pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen uusi leikkauspäivä lyötiin lukkoon. Toinen leikkaus tehtäisiin Vertille kesäkuussa Helsingissä. Tällä kertaa operaatio olisi isompi ja se suoritettaisiin avosydänleikkauksena kylkikaaren sijaan.
Leikkauspäivänä tunnit kuluivat hitaasti. En oikeastaan edes voi korostaa, miten hitaalta aika tuntuu. Odotimme mieheni kanssa puhelua kirurgilta, kun leikkaus olisi ohi. Kun puhelin vihdoin soi, minusta tuntui kuin olisin pyörtynyt. Pelko ja jännitys olivat järjettömät.
Leikkaus oli mennyt hyvin ja Vertti oli kunnossa. Pääsimme illalla hänen luokseen ja se oli siinä kohtaa maailman paras asia.
Vietimme lasten teho-osastolla useita päiviä ja seurailimme Vertin toipumista. Muutama päivä leikkauksen jälkeen kuitenkin huomasimme, ettei Vertti ollut oma itsensä. Hänen sydämensä hakkasi todella lujaa, rinta oli turvonnut ja hän vaikutti vaisulta ja kalpealta. Lääkärit reagoivat tilanteeseen onneksi nopeasti ja selvisi, että Vertti oli saanut leikkaushaavan kautta bakteerin, joka oli aiheuttanut vakavan verenmyrkytyksen.
Vertille annettiin runsaasti antibiootteja ja me rukoilimme, että ne toimisivat. Päivät kuluivat ja Vertin olo aaltoili.
Ulkona oli kuuma helle, mutta vietimme miettimättä jokaisen päivän Vertin vierellä. Sairaala-arkeen alkoi muodostua omat rutiinit ja tavat. Yöt vietimme äitini luona.
Juhannuslauantaina puhelimeni soi, ja huomasin sen tulevan sairaalasta. Me tietysti pelkäsimme pahinta. Puhelimessa lääkäri kertoi meille, että Vertin rinta olisi avattava uudelleen. Infektio oli nimittäin levinnyt ihon alle aina rintalastaan asti. Operaatiossa rinta huuhteltaisiin antibioottilioksella. Edessä olivat taas pitkät tunnit. Pelko, paniikki ja ahdistus olivat jälleen läsnä, mutta olimme silti luottavaisin mielin.
Useamman tunnin jälkeen puhelin jälleen soi. Kaikki oli mennyt hyvin ja bakteerimassa oli saatu pois.
Vietimme lopulta Uudessa lastensairaalassa useita viikkoja. Paraneminen ja toipuminen lähtivät etenemään hyvin ja Vertti alkoi olla taas voimissaan. Olimme tästä todella onnellisia – olisiko vihdoin meidänkin vuoromme päästä takaisin kotiin!
Saimme kuitenkin siirron Helsingistä Tampereelle Taysiin siksi aikaa, että Vertin antibioottikuuri saatiin loppuun. Oli ihana päästä lähemmäs kotia ja Eetu pääsi palaamaan töihin viikkojen jälkeen.
Vertin antibioottikuurit olivat pitkät, joten sairaalaelämämme oli tarkoitus jatkua vielä noin viikon verran TAYSissa. Kun vihdoin koitti päivä, jolloin meidän oli tarkoitus kotiutua, ilmeni taas takapakkia. Vertin tulehdusarvot olivat taas nousussa. Siitä alkoi jälleen liuta tutkimuksia ja uusia lääkkeitä. Tällä kertaa infektio ei onneksi ollut niin vakava, mutta meidän huolemme oli jälleen valtava.
Lopulta, neljän kuukauden jälkeen, alkoi tunnelin päässä olla taas valoa, kun pääsimme kotisairaalan asiakkaiksi. Se tarkoitti sitä, että sairaanhoitaja kävi kolmesti päivässä kotonamme antamassa Vertille antibiootit. Kun vihdoin oli viimeisen annoksen aika, sairaanhoitaja toivotti hyvät jatkot ja ihanaa vauvakuplaa.
Tämän jälkeen Vertille tuli vielä yksi virusinfektio, mutta viimein heinäkuun lopussa pääsimme kotiutumaan.
Tällä hetkellä kaikki tuo tuntuu jopa kaukaiselta. Paljon on tehty ja tullaan tekemään töitä henkisen puolen ja pään kanssa. Olemme nauttineet siitä “ihan tavallisesta” arjesta ja ennen kaikkea toisistamme perheenä. Odotamme parhaillaan koko perhe innolla vauvauinnin aloittamista. Kaikki tämä sai meidät Eetun kanssa vain vahvemmaksi ja lähensi meitä entisestään.
Kontrolleissa tulemme käymään vielä pitkään, mutta muuten toivomme ja uskomme, että pahin on takana. Vertti on uskomaton taistelija, joka jaksaa hymyillä ja nauraa kaikille ja usein. Hän on mieletön, kohta 7kk ikäinen poika, joka joutui taistelemaan tiensä useamman kerran tähän maailmaan.
Lokakuussa 2022
Vertin vanhemmat