Niin kai se on, että elämä yllättää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sekin oli ihan tavallinen syyskuinen keskiviikko, kun minulle soitettiin töihin koulun iltapäiväkerhosta. Elmeri, reipas ekaluokkalainen, oli yllättäen muuttunut huonovointiseksi ja minua pyydettiin hakemaan hänet kotiin. Lähdin niin nopeasti kuin pystyin.
Kotona Elmerin maha oli todella kipeä, ja hän sanoi minulle, ettei se ole tavallista mahakipua. Pelkäsin umpisuolen olevan puhkeamassa ja soitin terveyskeskuksen päivystykseen. Elmeriä tutkittiin päivystyksessä, mutta kun mahakipu hävisi, lähdimme kotiin. Seuraavana aamuna olimme kuitenkin taas terveyskeskuksen päivystyksessä. Sieltä meidät ohjattiin aamupäivällä yli sadan kilometrin päähän Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan jatkotutkimuksiin. Perjantaina tehdyn ultraäänitutkimuksen jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että Elmerin toisessa munuaisessa oli tuumori. Meidän olisi lähdettävä Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa voitaisiin tehdä tarkempia tutkimuksia. Mieheni lähti takaisin kotiin hakemaan isoja veljiä mukaan, ja me jatkoimme Elmerin kanssa matkaa Ouluun.
Olimme perillä Oulussa perjantaina noin klo 17. Meidät ohjattiin nopeasti osastolle 51, joka on lasten veri- ja syöpätautien osasto. Päivystävä lääkäri tutki Elmerin, ja kertoi, että tarkempia tutkimuksia voidaan tehdä vasta maanantaina, kun osaston omat lääkärit palaavat töihin.
Siitä tulikin elämämme tähän asti pisin viikonloppu. Elmerin vointi huononi hetki hetkeltä. Hän oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja mahakipukin palasi. Lopulta mikään asento ei tuntunut Elmeristä hyvältä ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Elmerin kipuja hoidettiin lääkkeillä, mutta niistä oli apua vain hetkellisesti. Perheemme oli todella huolissaan Elmeristä, mutta onneksi vaikeimpinakin hetkinä osaston henkilökunta oli tukenamme. Ymmärsimme kyllä, että syy tutkimusten viipymiseen ei ollut heissä, vaan suomalaisessa sairaanhoitojärjestelmässä, jossa ei kannata sairastua virka-ajan ulkopuolella.
Onneksi viimein koitti maanantai. Aamulla klo 8 lääkäri tuli tutkimaan Elmerin ja kertomaan, että tarkemmat tutkimukset tehdään heti samana päivänä. Jo seuraavana päivänä saatiin tulokset: Elmerillä oli toisessa munuaisessaan pahanlaatuinen kasvain ja diagnoosina Wilmsin tuumori. Hoidot aloitettiin heti samana iltana, jolloin Elmeri sai ensimmäisen sytostaattiannoksensa cvk:n eli keskuslaskimokatetrin kautta.
Pikkuhiljaa Elmerin vointi alkoi kohentua. Keuhkokuumeeseen löydettiin oikeat lääkkeet, mahakipu hävisi ja sytostaatit voitiin antaa ajallaan. Viivyimme Elmerin kanssa osastolla 51 reilut kaksi viikkoa. Ison osan tuosta ajasta koko viisihenkinen perheemme oli Elmerin tukena. Toinen meistä vanhemmista oli koko ajan Elmerin luona, ja muu perhe yöpyi joko Pohjois-Suomen syöpälapsiperheiden asuntolassa tai sukulaisten luona. Minä jäin työstäni hoitovapaalle, kunnes Elmerin vointi paranisi.
Mielikuva syöpä- ja veritautien osastosta voi olla monelle surullinen, mutta ainakin meidän kokemuksemme mukaan osastolla on surun ja haasteiden lisäksi paljon iloa ja naurua. Lapsille on tarjolla paljon tekemistä. Osastolla on runsaasti erilaisia leluja, pelejä ja askartelutarvikkeita, ja erilaisia vierailijoita käy osastolla. Lastenklinikoiden Kummien lahjoittamien pelien ääressä Elmerin aika kului kuin siivillä. Sairaalaklovnit Tiukkis ja Tohtori Ö puolestaan olivat Elmerille hassutteluineen mieluisia vieraita.
Jo osastojakson alussa tavaksemme muodostui illalla iltasadun jälkeen miettiä yhdessä Elmerin kanssa, mitä mukavaa on ollut sinä päivänä. Joka ilta, vaikeidenkin kokemusten jälkeen, hyviä asioita löytyi. Se, että olemme yhdessä. Se, että luimme kivan kirjan. Se, että kaverilta tuli viesti. Se, että Elmeri sai pelata lempipeliään.
Oulusta on kotiimme matkaa noin 350 kilometriä. Meitä ei haluttu kotiuttaa ennen hoitokaavion mukaista leikkausta, emmekä kyllä olisi halunneet lähteäkään. Saimme majoittua Elmerin kanssa Pohjois-Suomen syöpälapsiperheiden asuntoon. Elmeri kävi muutaman kerran viikossa osastolla tutkimuksissa ja lääkehoidoissa. Viimein lokakuun lopussa koitti odottamamme päivä: Elmeri pääsi leikkaukseen, jossa kasvain poistettiin. Leikkauksen jälkeen kirurgi kertoi meille operaation sujuneen hyvin, ja että suunnilleen viikon kuluttua Elmeri olisi mitä luultavimmin toipunut kotiutuskuntoon. Elmerin vointi oli leikkauksen jälkeen niin heikko, että epäilimme kirurgin arviota.
Mutta niin vain kävi, että viikon kuluttua lääkärit tulivat kertomaan meille, että nyt olisi aika lähteä kotiin. Ja niin pääsimme reilun viiden viikon jälkeen palaamaan kotiin, sopivasti Elmerin 7-vuotissyntymäpäivän aattona. Seuraavana päivänä juhlimme Elmerin syntymäpäivää oman perheen kesken omassa kodissa. Parempaa en olisi voinut toivoakaan.
Leikkauksen jälkeen matkustimme marraskuun ajan viikoittain Ouluun. Elmerin sytostaattihoidot jatkuivat, ja hänen vointiaan seurattiin erilaisilla tutkimuksilla.
Hoitojen aikana Elmeri opiskeli jaksamisensa mukaan. Osastolla sairaalakoulun opettaja opetti Elmeriä. Oma opettaja kävi opettamassa Elmeriä kotona, ja lisäksi Elmeri oli mukana luokkansa oppitunneilla Skypen kautta. Elmeristä oli mukavaa nähdä kavereita ja tehdä tehtäviä yhdessä heidän kanssaan. Joulukuun alussa Elmeri palasi kouluun, aluksi tunniksi kerrallaan ja pikkuhiljaa pidemmäksi aikaa.
Helmikuussa tehdyissä tutkimuksissa todettiin hoitojen tepsineen, ja kuun lopussa Elmeri palasi kokopäiväisesti takaisin kouluun ja minä takaisin töihin. Se tuntui haikealta, mutta samalla todella hienolta. Syksy ja talvi olivat perheellemme erilaisia, mutta selvisimme niistä yhdessä. Elämä voi yllättää myös positiivisesti.
Elämä yllätti myös siinä, miten paljon tukea saimme. Oysin osasto 51:n henkilökunta paitsi hoiti Elmeriä, antoi tukea koko perheelle. Lääkärit, hoitajat, kuntoutusohjaaja, sosiaalityöntekijä, psykologi – paljon tukea oli saatavilla ennen kuin sitä itse ymmärsi edes tarvitsevansa. Myös sukulaiset, ystävät, Elmerin koulukaverit ja opettaja sekä meidän vanhempien työkaverit muistivat meitä jokainen omalla ihanalla tavallaan. Koko koulun yhteinen puhelu Elmerille yökoulusta, kavereiden lähettämät kortit ja paketit, yllätysillallinen meille vanhemmille, viestit ja halaukset, kaikki ne tuntuivat yhtä hyvältä. Tuli tunne, ettemme ole yksin. En tiedä pystymmekö koskaan kiittämään tarpeeksi. Mutta ainakin nyt tiedän, mitä teen, jos joku läheiseni on samankaltaisessa tilanteessa: olen lähellä, kuuntelen ja kysyn, miten voisin auttaa. Koska elämä voi yllättää, koska tahansa.
Tällä hetkellä Elmeri on iloinen tokaluokkalainen, joka kiharat hiukset hulmuten ja hymy huulillaan touhuaa kavereidensa kanssa sekä auttaa isää ja isoveljiä autotallissa korjausprojektien parissa. Elmerin vointia seurataan edelleen. Hän käy Oulussa tutkimuksissa tällä hetkellä kolmen kuukauden välein, ja seuranta jatkuu kasvukauden yli.
Muistelemme vieläkin päivittäin kokemuksiamme, ne ovat vahva osa meitä ja ne ovat tehneet meistä sen mitä olemme nyt. Ehkä vahvempia, ehkä herkempiä, mutta ainakin olemme tietoisia ja kiitollisia siitä, miten arvokasta elämä ja tavallinen arki ovat.
Anne, Elmerin äiti
Elmerin tarina nähdään Kummien JouluMielelle-konserttilähetyksessä MTV3:lla 17.12. klo 20–22. Osallistumalla autat.