Oli 16. helmikuuta vuonna 2016. Raskausviikkoja äidilläni oli kasassa vasta 27+4, mutta minut oli päätetty ottaa pois äidin mahasta leikkaamalla. 6 viikkoa aiemmin oli ultraäänessä huomattu, että olen tosi minikokoinen ja monet asiat olivat pielessä; napanuorani ei toiminut kunnolla, virtaukset olivat poikkeuksellisia ja istukkakin oli jotenkin erikoinen. Äidilleni tuli myös vakava raskausmyrkytys, jonka vuoksi hän on ollut täällä Kuopiossa vuodelevossa monta viikkoa.
Lääkäreiden mukaan minun ei käytännössä katsoen pitäisi selvitä niin huonoissa olosuhteissa mahassa, mutta minäpä heittelin vaan kuperkeikkoja. Täällä minun vointiani on seurattu päivittäin tarkasti, ja nyt se alkoi heikentyä niin paljon, että oli aika tehdä sektio. Kukaan ei tiennyt missä kunnossa olen ja selviänkö sektiosalista pidemmälle. Tätä äidilleni ja isälleni selitettiin monta kertaa, mutta hepä ovat aika aika jänniä tyyppejä – eivät epäilleet hetkeäkään ettenkö jaksaisi.
Pääsinpäs yllättämään lääkäritkin vaativan sektion jälkeen; olin heidän mielestään ihmeen virkeä ja yritin jopa itkeä salissa. Painokseni saatiin 430 grammaa, ja siinä ovat mukana lämpöpussi sekä hengitystuki. Todellisuudessa painoni oli siis varmasti alle tuon. Pituudeksi mitattiin 25 cm. Lääkärit ja hoitajat kutsuivat minua hätkähdyttävän pieneksi.
Pari päivää minulla meni ihmeen hyvin ja jaksoin hengittääkin itse pelkällä hengitystuella. Pötköttelin keskoskaapissani, eli yksiössäni, ja olin täysvarustuksessa joka puolella kanyyleitä, piuhoja ja letkuja. Minulla oli huomattu pieni ykkösasteen aivoverenvuoto, mutta se näytti jo hyytyneen kasaan.
Sitten alkoi tapahtua: vointini heikkeni enkä jaksanut enää hengittää itse. Lääkärit valmistautuivat intuboimaan minut kiireisesti. Tässä vaiheessa minulle suoritettiin hätäkaste ja minusta tuli Lili. Intubointi onnistui ja minut saatiin laitettua hengityskoneeseen. Pienet, niin kovin keskeneräiset keuhkoni saivat nyt vahvistua rauhassa. Lääkärit kertoivat, että syy hätäkasteelle oli se, että ei tiedetty mahtuvatko hoitovälineet minun pienestä kurkustani. Mutta lääkärini olivat niin huippuja – sankareitani – ja minä sain jatkaa taisteluani.
Olin vielä kovin heikko enkä yhtään valmis tähän maailmaan, ja hengityskoneestakin loppuivat tehot parin päivän jälkeen. Viimeisenä keinona kokeiltiin laittaa tärinä minun yksiööni. Sen tarkoituksena oli hapettaa keuhkoja eri tavalla. Nyt elettiin ei päivä eikä tunti, vaan ihan hetki kerrallaan. Pikkuhiljaa keräilin kuitenkin voimiani ja vointini kohentui. Tärinä saatiin ottaa pois vuorokauden jälkeen.
Päivät kuluivat eteenpäin ja painoni alkoi hiljalleen nousta – alimmillaan se oli 390 grammaa. Minun annettiin vaan levätä ja vahvistua rauhassa hiljaisessa ja hämärässä yksiössäni. Halusin kovasti äidin ja isän syliin turvaan, mutta olin vielä liian heikko siihen. Äiti ja isä asuivat kanssani Kuopiossa samassa huoneessa. Se oli minulle turvallista, koska sain kuulla heidän äänensä ja tunsin heidän kätensä päälläni rauhoittamassa minua, kun minuun sattui tai tehtiin ikävältä tuntuvia toimenpiteitä. He ottivat tuolit minun yksiöni viereen ja kertoivat minulle kaiken maailman hassuja juttuja. Oli tärkeää saada olla lähellä heitä. He olivat päättäneet, että tästä selvitään, eivätkä suostuneet itkemään minun kuullen. Olin 9 päivän ikäinen, kun pääsin äitini syliin kenguruhoitoon. Se oli ihan mahtavaa meille kaikille. Väsyin siitä kuitenkin kovasti, joten seuraavaa sylihetkeä jouduttiin odottamaan vielä pidempään.
Päivät ja viikot vierähtivät ja vahvistuin tasaiseen tahtiin. Kahden viikon jälkeen pääsin pois hengityskoneesta ja sain kevyemmän hengitystuen. Se oli mahtava päivä. Paksu putki otettiin pois kurkustani ja sain taas ääneni kuuluviin. Itkin heti kovaäänisesti ja se oli äitin ja isän mielestä ihan paras juttu! Ruokamääriä kasvatettiin, painoni nousi ja ihonvärini alkoi parantua veritankkausten ansiosta.
Kuuden viikon jälkeen lääkärit olivat sitä mieltä, että olen niin hyväkuntoinen, että minut voidaan siirtää lähemmäksi kotiani Jyväskylään. Sinne me sitten äitin kanssa matkustettiin ambulanssilla. Isä tuli autolla perässä. Se oli jännä, mutta mahtava matka. Kohta olen askeleen lähempänä kotia!
Oltuani 7 viikkoa vielä Jyväskylässä kasvamassa ja vahvistumassa oli vihdoinkin aika lähteä kotiin. Päivä toukokuun puolivälissä oli sama, milloin minun olisi pitänyt oikeasti syntyä. Painoa minulla oli silloin 1,6 kg.
Nyt olen reilun vuoden ikäinen reipas, pohjattoman utelias ja omatahtoinen tyttö. Harjoittelen sanoja ja kävelynkin jo osaan. Monet kutsuvat minua ihmeeksi. Se ihmetyttää minua, sillä olen mielestäni ihan tavallinen tyttö – pienen pieni Lili. Diagnoosina minulla on ainoastaan lievä BPD ja infektioitakaan minulla ei ole ollut kuin yksi. Sekin oli sairaalassa ollessa ja meni nopeasti ohi.
Haluan kaikille tarinani myötä kertoa, etteivät pieni kokoni ja vaikea alkuni ole hidastaneet minua pätkääkään. Virtaa minulla on vaikka muille jakaa!
Rakkaudella, Lili
Lilin uskomaton tarina nähdään suorassa Elämä Lapselle -konserttilähetyksessä MTV3:lla 13. syyskuuta.
