”Vanhempien syli ja äidin laulu nopeuttivat hengenvaarallisen keuhkoverenvuodon saaneen vauvan toipumista.”
Koimme valtavaa onnentunnetta ja kiitollisuutta raskaudesta ja tulevasta vauvasta, sillä olimme kovasti odottaneet vauvaa perheeseemme. Olemme Turusta kotoisin oleva perhe, johon kuuluvat me vanhemmat Kaisa ja Saku, pikkukeskosena syntynyt ja nyt korjatulta keskosiältään, kahdeksan kuukauden ikäinen vauvamme Albert, miehen teini-ikäinen tytär Jenna sekä Maine Coon-kissa Luke.
Oli vuosi 2021. Rakastin pyöristyvää raskausvatsaani ja olin siitä ylpeä. Raskauteni oli alusta saakka riskiraskaus, johtuen aikaisemmin sairastamani vakavasta sairaudesta, ja siksi olin erityisen varovainen raskausaikana ja noudatin tarkasti kaikkia lääkäreiltä saamiani ohjeita. Raskautta kontrolloitiin tiheästi ja olin jo varhaisilta raskausviikoilta lähtien sairaslomalla. Riski ennenaikaisuuteen oli tiedossa, mutta emme silti osanneet odottaa kuitenkaan näin varhaisia viikkoja tai varautua siihen.
Jouduin yhtäkkiä toukokuussa yli kolme kuukautta ennen laskettua aikaani Turun yliopistollisen sairaalan vuodeosastolle ennenaikaisen lapsivedenmenon vuoksi. Synnytyksen ajankohtaa yritettiin siirtää lääkityksellä ja täysvuodelevolla, jotta vauva saisi lisää elintärkeitä raskausviikkoja ja painoa. Tavoitteena ja toiveena oli saada lisää päiviä kohdun suojassa, jotta muun muassa vauvan keuhkot, aivot, silmät ja koko elimistö ehtivät kehittyä riittävästi.
Keskosen hoidossa raskausviikoilla on syntymäpainoa suurempi merkitys, sillä elimistön kypsymättömyys on suurempi haaste kuin vauvan pieni koko. Lastenlääkäri kertoi meille, että yksi päivä kohdussa vastaa vauvan kehityksessä viikkoa ja viikko kuukautta.
Kolmantena vuodeosastopäivänä lastenlääkäri tuli juttelemaan huoneeseeni ja kertoi meille ennenaikaisuuden riskeistä ja pikkukeskosen hoidosta vastasyntyneiden teho-osastolla. Tunnin keskustelusta jäi rauhallinen olo, vaikka meitä pelotti suunnattomasti, emmekä tienneet synnyttäisinkö kuukauden, viikkojen vai päivien päästä. ”Meillä ei ole kristallipalloa, josta näkisimme koska vauva syntyy, mutta toivomme lisää viikkoja” olivat lääkärin sanat. Tuo lämminhenkinen kohtaaminen ihanan lääkärin kanssa toi turvaa tilanteessamme ja saimme samalla vastaukset lukuisiin kysymyksiimme. Nauroimmekin, että meillä riitti kysymyksiä kovasti, ja lääkärin sopima tunnin aikakin loppui kesken, kun kysymykset soljuivat aiheesta toiseen ja keskustelut venyivät. Huumorilla oli pakko saada mieltä kevennettyä vakavassa tilanteessa niin kuin olimme aiemminkin tehneet.
Tiesimme kuitenkin olevamme erittäin hyvissä, osaavissa käsissä Tyksissä – olimmehan loistavassa sairaalassa, jossa suomalainen keskoshoito on kansainvälistä huipputasoa.
Keskustelusta seuraavana päivänä synnytykseni käynnistyi kaikkien suureksi yllätykseksi, ja jouduin aamupäivällä kiireelliseen sektioon. Minusta tuli nopeammin äiti kuin osasimme odottaakaan.
Pieni 875-grammainen Albert-poikamme syntyi raskausviikoilla 26+0 muutaman hentoisen parkaisun saattelemana. Äänet toivat kyynelvirrat silmiimme: olimme äärettömän kiitollisia ja helpottuneita, kun olimme saaneet vauvamme turvallisesti maailmaan, mutta pelkäsimme edelleen, selviäisikö hän.
Tiesimme pienistä itkuäänistä hänen olevan erityisen sinnikäs vauva. Meille oli nimittäin kerrottu, että ennenaikaisena syntynyt vauva ovat usein syntyessään hiljaa, koska ”erittäin pienet keskoset” eivät osaa vielä itkeä. Hän halusi ilmaista syntymästään myös minulle, vaikka en nähnyt häntä leikkausliinan takaa.
Vauva syntyi sektiosta hyväkuntoisena, mutta hänet vietiin nopeasti vastasyntyneiden teho-osastolle jatkohoitoon. Tuolloin tiesimme mitä on valtava pelko ja suunnaton huoli omasta lapsesta. Ja mitä tarkoittaa, että tekisi oman lapsensa puolesta mitä vain.
Mieheni sai olla mukana seuraamassa Albertin matkaa teho-osastolle yhdessä lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan kanssa sekä nähdä vauvan ensihetket. Itse sain nähdä vauvan ensimmäisen kerran vasta hänen syntymäpäivänsä iltana. Mieheni yhdessä sairaanhoitajien kanssa veivät minut sairaalasängyllä vastasyntyneiden teho-osastolle. Kuljimme käytävää pitkin huoneen luokse, jonka ovessa luki ”Albert”, ja nimen vieressä oli punaisella piirretty sydän. Ihanat hoitajat olivat nimenneet hänelle huoneen. Oman vauvan nimen ja sydämen näkeminen alkoivat itkettämään.
Meille kerrottiin, että Albert oli saanut heti kansliaa lähimpänä olevan ensimmäisen huoneen, sillä siinä hoidettiin kaikkein pienimpiä ja sairaimpia potilaita, jotka vaativat kokoaikaista hoitajan läsnäoloa ja seurantaa. Hoitajat myös seurasivat kanslian monitoreista muun muassa vauvojen hengitystä, sydänkäyriä ja saturaatiomittareita. Huoneessa oli keskoskaappi, jossa makasi harsoon kääritty pieni vauvamme, josta näkyi vain hiukan kasvojen ihoa, sillä hän oli monien letkujen ja johtojen ympäröimänä hengityskoneessa.
Olin todella jännittynyt ja odottavainen ensikohtaamisesta – olin äiti, joka ei ollut vielä nähnyt, saati koskettanut juuri syntynyttä vauvaansa!
En tiennyt mitä odottaa, sillä en ollut koskaan ennen käynyt teho-osastolla, saati sitten nähnyt näin pientä vauvaa. Mietin miltä niin pieni keskonen mahtaisi näyttää: näyttääkö hän jo valmiilta vauvalta, muistuttaako hän jompaa kumpaa meistä ja kuinka pieni ja hauras hän on…
Olin hämmentynyt, kipeä ja väsynyt nopeasti edenneen synnytyksen ja leikkauksen jäljiltä, mutta katsellessani pientä vauvaa, hän tuntui heti omalta ja niin uskomattoman rakkaalta. Olisin vain niin kovasti halunnut hänet rinnalle ja pitää hyvänä omaa lasta, mutta hän oli vielä liian keskeneräinen äidin syliin.
Albertin vierellä oli koko ajan omahoitaja, joka hoiti häntä tehden erilaisia toimenpiteitä. Hänelle tehtiin tutkimuksia ja otettiin muun muassa verikokeita, koska epäilyksenä oli, että hän olisi saanut jonkin infektion, joka laukaisi synnytyksen. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Hän sai ensihetkistään lähtien monen muun toimenpiteen lisäksi muun muassa hengityskonehoitoa, punasoluhoitoa, antibiootteja, suonensisäistä ravitsemusta (ja myöhemmin nenämahaletkun kautta annettua rintamaitoani), sinivalohoitoa keltaisuuteen ja jatkuvaa monitori- ja happisaturaatioseurantaa hengityskatkojen eli apneoiden vuoksi.
Meille oli kerrottu, että kolme ensimmäistä päivää ovat kriittisimmät vauvalle ja juuri kolmannen päivän aamuna Albert sai hengenvaarallisen keuhkoverenvuodon ja oli useita päiviä kriittisessä tilassa. Hänet siirrettiin kaikkein tehokkaimpaan, tärisevään hengityskoneeseen, korkeataajuusrespiraattoriin, jossa hän oli toista viikkoa hoidettavana. Tilanne oli hengenvaarallinen ja todella pelottava.
Olin vielä itsekin toipilas keisarileikkauksen jäljiltä, mutta halusin tehdä jotain vauvan hyväksi ja purkaa samalla omaa tunnetilaani.
Olin laulanut useasti raskausaikana Katri Helenan ihanaa Lintu ja lapsi -laulua, joten aloin laulamaan sitä keskoskaapin vieressä. Ja silloin tapahtui jotain aivan ihmeellistä: Albert avasi ensimmäistä kertaa silmänsä ja katsoi minuun suurilla silmillään kuin tunnistaen äidin laulun!
Albertin vointi alkoi tästä pikkuhiljaa kohentumaan, laululla oli selvästi suurempi voima ja vaikutus, kuin olisimme aluksi osanneet ymmärtääkään.
Hän pääsi ensimmäistä kertaa kahdeksan päivän ikäisenä meidän vanhempien rintakehälle ihokontaktiin eli kenguruhoitoon. Tuo kenguruhoito oli upea kokemus meille molemmille ja valtava apu Albertin toipumisessa. Hän pääsi lähes päivittäin vointinsa salliessa meidän syleilyymme kenguruhoitoon yhdessä monien letkujen, johtojen ja hengitysputken kanssa.
Vauvan syliin siirtäminen oli aina hyvin jännittävä tilanne meille vanhemmillekin: vauvan kantamiseen tarvittiin alkuaikoina kolmekin sairaanhoitajaa: yksi nosti vauvan, toinen heistä piti kiinni hengitysputkesta ja liikutti sitä vauvan mukana ja kolmas siirsi hengityskonetta.
Pidimme vauvaa rinnalla hänen vointinsa mukaan. Keskoskaapista viileän huoneilmaan siirtäminen letkuineen, johtoineen ja laitteineen oli kuitenkin pienelle, vakavasti sairaalle vauvalle hyvin raskas toimenpide. Hyödyt olivat sitä suuremmat mitä pidempään hän sai olla rinnallamme. Pidimmekin häntä sylissä 2–7 tuntia kerrallaan. Hänen lisähappensa tarve väheni aina kenguruhoidossa ollessa.
Pikkuhiljaa Albertin vointi koheni ja hän kasvoi ja vahvistui hienosti. ”Muutimme” vielä kolmanteen huoneeseen käytävän perälle, joka tarkoitti, että olimme myös konkreettisemmin lähempänä kotia. Olimme osallistuneet Albertin hoitoihin heti ensi päivistä lähtien, mutta nyt meitä kannustettiin hoitamaan häntä lähes kokonaan itse, jotta saimme lisää varmuutta kotiutumista ajatellen.
Albert oli kaiken kaikkiaan hengityskoneessa kuusi viikkoa ja yhteensä 10 viikkoa hengitystuella. Saimme viedä hänet kotiin lähes kolmen kuukauden sairaalassaolon jälkeen. Tällöin hän ei enää tarvinnut tukea hengitykseen eikä nenämahaletkua ruokintaa varten.
Kauan odotettu, normaali perhe-elämämme sai vihdoin alkaa elokuussa. Olimme olleet sairaalassa jo toukokuusta saakka, vietimmehän siellä koko kesän aamuyhdeksästä iltayhdeksään ja välillä tietenkin yöpyen. Sairaalaelämä oli tullut jo rutiiniksi ja kesä oli todella erilainen. Vietimme myös viisivuotishääpäiväämme ikimuistoisesti sairaalan puistossa mansikoita ja jäätelöä nauttien.
Kotiutuminen vauvan kanssa oli alkuun todella pelottavaa ja koin, että tarvitsin vielä paljon apua vauvan käsittelemiseen ja hoitamiseen. Saimme fysioterapeutilta mukaan vielä tarkat kotihoito-ohjeet vauvan matalan lihasjäntevyyden vuoksi, ja meidän piti käsitellä vauvaa hänen motoriikkaansa tukien myös kotona. Vauva-arki alkoi kuitenkin onneksi nopeasti ja luonnollisesti sujumaan.
Tue keskosten parasta mahdollista hoitoa lahjoituksella. ❤️
Kun kävimme syksyllä sairaalassa tutkimuksissa ja menimme tervehtimään Albertin lääkäreitä, he kehuivat, kuinka hienosti hän oli kasvanut, eivätkä meinanneet tunnistaa häntä.
Olimme ensimmäiset puoli vuotta hyvin varovaisia ystävien, sukulaisten ja muiden ihmisten tapaamisten suhteen. Vältimme kaupoissa käyntiä vauvan kanssa, sillä lääkärit olivat kehottaneet meitä olemaan erityisen varovaisia RS-virusinfektiokauden aikana. Pikkukeskoset ovat erityisen infektioherkkiä ensimmäisen puolen vuoden ajan, varsinkin syksyllä, ja kokonaisuudessaan kahteen ikävuoteen saakka. Huolellinen suojeleminen auttoi ja olemmekin huojentuneita, että Albert on pysynyt kokonaan terveenä kotiutumisensa jälkeen.
Albertilla oli myös keskosuudesta aiheutunut keskivaikea bronkopulmonaalinen dysplasia-keuhkosairaus eli BPD-diagnoosi. Krooninen keuhkosairaus ei kuitenkaan näy hänessä enää millään tavalla, ja hän on käytännössä täysin terve vauva.
Albert on tällä hetkellä korjatulta iältään 8 kuukauden ikäinen ja hänessä ei näy jälkeään vaikeasta alusta. Hänellä on kahden vuoden ajan kaksi ikää: kalenteri-ikä, jolloin herkutellaan syntymäpäiväkakku ja saadaan rokotukset sekä korjattu kehitysikä, joka lasketaan lasketusta ajasta.
Meidän Albertimme on aamusta iltaan iloinen ja aurinkoinen, todella hurmaava, seurallinen ja veikeä pikkumies. Tällä hetkellä hän harjoittelee kovin liikkumista ja lähtee ryömimään hetkenä minä hyvänsä. Hän on myös kasvanut todella hienosti, painaen tällä hetkellä jo yli kymmenen kiloa ja hän on muutama kuukausi sitten kymmenkertaistanut syntymäpainonsa.
Käymme Albertin kanssa muutaman kuukauden välein seuraavan kahden vuoden ajan Tyksin Kehitysseurantavastaanotolla, jossa hänen kasvuaan ja kehitystään seuraavat lastenlääkäri, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti. Käynneillä arvioidaan lapsen kasvuun, kehitykseen, terveydentilaan, ravitsemukseen, nukkumiseen, yleiseen hyvinvointiin ja vanhempien jaksamiseen liittyviä asioita.
Me olemme alkaneet liikkumaan enemmän Albertin vastustuskyvyn parannuttua, ja olemme voineet vihdoin käydä perhekahviloissa ja lounailla muiden äitien ja vauvojen kanssa. Albert on kovin sosiaalinen ja hän nauttii, kun näkee paljon ihmisiä.
Haluamme kiittää koko sydämestämme Tyksin upeita sankareita: erikoislääkäreitä, kätilöitä, sairaanhoitajia ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja hoitaneet vauvaamme. Olemme äärettömän kiitollisia teille kaikille: teidän apunne on ollut korvaamattoman tärkeää.
Haluamme kiittää myös lämpimästi kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet lahjoituksillaan näitä pieniä, uskomattoman sinnikkäitä potilaita. Valtava kiitos siis Kummien toiminnalle, teette tärkeää työtä!
Omalla tarinallamme haluamme rohkaista muita: epätoivossa on myös aina pilkahdus toivoa. Toivottomiltakin tuntuvat asiat voivat kääntyä parhain päin.
Rakas, ihana poikamme Albert: olemme sinusta niin onnellisia ja kiitollisia, etteivät sanamme riitä kertomaan tunteitamme. Täydennät valoisalla olemuksellasi ja rakkaudellasi meidän perheemme.
Toukokuussa 2022
Kaisa ja Saku, Albertin vanhemmat
