Kun erikoislääkäri ja dosentti Hannu Kokki aloitteli töitään nuorena anestesialääkärinä, oli yleistä, ettei lapselle annettu leikkauksen jälkeen kipulääkettä. Kipulääkettä ei välttämättä aina lisätty edes leikkauksen aikana.
– Jos lapsella oli korvakipua, hoidossa keskityttiin vain korvakivun syyn hoitoon. Vielä 1980-luvulla kipua ei erikseen hoidettu. 40:ssä vuodessa on edetty pitkä matka siihen pisteeseen, että kivullakin on oma arvonsa. Kova ja kohtalainen kipu pitää aina hoitaa. Toki samaan aikaan pitää selvittää, mikä kipua aiheuttaa, Kokki sanoo.
Hannu Kokilla on pitkä kokemus lasten kivunhoidosta ja sen tutkimuksesta. Hän tutkii aihetta edelleen.
Vaikka 40:ssä vuodessa on tultu pitkä matka, maali ei Kokin mukaan häämötä horisontissa: aikuis- ja lapsipotilaiden kivunhoidossa on suuria eroja.
– Suurin ongelma on tutkimustiedon puutteellisuus. Lääketeollisuuden näkökulmasta lapsipotilaat ovat niin heterogeeninen joukko, että lapsilla tehtävä tutkimus ei sitä aina kiinnosta. Tästä syystä tutkimus lääkkeellisistä hoidoista on lasten kohdalla vähäisempää.
Vaikka sama fysiologia toimii kivussa niin aikuisilla kuin lapsillakin, samat lääkkeet eivät Kokin mukaan automaattisesti sovellu molemmille. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee hermokivun hoitoon tarkoitetut lääkkeet. Niistä on Kokin mukaan todella vähän tutkimustietoa lapsiin liittyen.
Annostuskin voi erota. Vaikka aikuisilla käytettäviä kipulääkkeitä voisi käyttää lasten hoidossa, lasten annos ei automaattisesti määräydy painoon suhteutettuna. Annoksissa on huomioitava lasten elintoimintojen kehitys.
– Aihetta pitäisi tutkia, sillä todistettavasti lapset tuntevat kipua, ja kaikenikäiset lapset osaavat sitä ilmaista.
”Osa lapsista vetäytyy syrjään, kun heihin sattuu.”
Kokin mukaan vastasyntynyt reagoi kipuun tietynlaisella itkuäänellä. Hänen kipuaan osataan tunnistaa myös otsarypyistä, suupielten mutruista, sierainten liikkeistä ja kehon asennosta. Myös kosketukseen kivulias vauva reagoi eri tavalla kuin normaalisti.
3–4-vuotias osaa jo sanoa, tekeekö kipeää. 5-vuotias puolestaan osaa käyttää kipumittareita, kuten sattuu vähän tai sattuu paljon.
– Kivuton lapsi on levollinen, ja syke ja hengitys ovat rauhallisia. On tärkeää pysähtyä hetkeksi katsomaan lasta, ja aina pitää kysyä, miten menee, onko kipuja. Osa lapsista nimittäin vetäytyy syrjään, kun heihin sattuu. Pienen lapsen kohdalla katse ja kosketus paljastavat mahdollisen kivun.
Suomalaiset tutkimusryhmät aktiivisia kipututkimuksessa
Leikkauksen jälkeen lapsillakin suurinta tuskaa aiheuttaa kipu, joka kohdistuu hengittämiseen osallistuviin rintaonteloon ja ylävatsaan. Samoin erilaiset luutoimenpiteet sekä nieluun liittyvät toimenpiteet, kuten nielu- ja kitarisatoimenpiteet, ovat kivuliaita.
– Syöpäkipua osataan ja uskalletaan mielestäni hoitaa kohtuullisen hyvin. Moni muu pitkäaikainen kipu vaatisi enemmän huomiota, sillä kivulla voi olla paljon psykologisia vaikutuksia.
Mutta parempaan ollaan kuitenkin koko ajan menossa.
Kokki iloitsee siitä, että nyt on julkaistu hyvää perustutkimusta keskosista lähtien. Myös kivun mekanismeista ja vaikutuksesta mieleen on paljon enemmän tietoa kuin aiemmin.
– Lisäksi suomalaiset tutkimusryhmät ovat olleet hyvin aktiivisia lasten kipu- ja kipulääketutkimuksissa.
Tutkimustiedon ansiosta lääkäreiden on mahdollista arvioida, mikä kipulääkeannos on hyväksi lapsen lyhytaikaisessa hoidossa.
– Valitettavasti tutkimustieto ei aina päädy lääkkeiden valmistustietoihin. Mutta valtavia harppauksia on otettu fysiologian ja monien peruskipulääkkeiden osalta. Haasteena on pitkäkestoisesta kivusta kärsivät lapsipotilaat. Samoin lääkkeettömistä kivunhoitomenetelmistä kaivattaisiin kipeästi lisää tietoa.
Huonosti hoidettu kipu rapauttaa lapsen luottamusta
Lapset kuten aikuisetkin ovat yksilöitä, ja yksilöllistä on myös kokemus kivusta.
Hannu Kokki sanoo, että myös lasten kohdalla hoitohenkilökunta on saman ongelman edessä kuin aikuispuolella: osa lapsista kärsii kovasta kivusta pienenkin toimenpiteen jälkeen. Osalle potilaista ei isokaan toimenpide aiheuta merkittävää kipua.
– Kivun kokemus on yksilöllinen ja jokaisen kipujärjestelmä on omanlaisensa. Siksi on tärkeää, että lasta tarkkaillaan – erityisesti, jos hän on niin nuori, ettei voi kunnolla kommunikoida tai sanoittaa kipuaan.
Huonosti hoidettu kipu rapauttaa lapsen luottamusta häntä hoitaviin henkilöihin. Se aiheuttaa Kokin mukaan myös pelkoa tulevia toimenpiteitä kohtaan.
– Ennen vanhaan hammashoitoa laiminlyötiin, kun aiemmin hammaslääkärissä koettu kipu pelotti edelleen niin paljon. Vielä 30 vuotta sitten syöpää sairastava lapsi tai palovammasta kärsivä lapsi eristettiin – eli jätettiin yksin. Yksin jääminen, joko fyysinen tai henkinen, on siinä tilanteessa pahinta. Lasta auttaa paljon jo se, että hänelle kerrotaan, että sinusta pidetään huolta. Tai jos kyseessä on vauva, aikuisen kosketus on sellainen, että lapsi aistii turvana olevan vanhemman.
Huonosti hoidettu kipu rapauttaa lapsen luottamusta häntä hoitaviin henkilöihin.
Kun lapselle kerrotaan toimenpiteistä, viestinnän pitää olla rehellistä. Epäluottamus syntyy, jos vaikka ennen pistosta lapselle sanotaan, että se ei satu, ja sitten jos sattuukin, lapsi ei enää usko, mitä aikuinen sanoo.
– Kaikkea ei aina tarvitse kertoa, mutta kaikesta voi kertoa lapselle ikätasoisesti.
Luottamusta ei ole välttämättä lopullisesti menetetty, vaikka lapselle olisi jäänyt huonoja kokemuksia kivunhoidosta, Kokki lohduttaa.
Hänen mukaansa hoitohenkilökunnan on tärkeää tunnistaa ne, joilla on huonoja kokemuksia ja pyrkiä korjaamaan tilanne.
– Lapset tunnistavat rehellisyyden hyvin ja ovat valmiita yhteistyöhön, jos he kokevat, että kommunikaatio on vastavuoroista.
Teksti: Laura Koljonen
Lastenklinikoiden Kummit on yksi HUSin Uuden lastensairaalan kipukeskuksen perustajalahjoittajista.
Lue aiheesta lisää täältä.