Ajatukseni ei ollut koskaan, että kirjoitan meidän synnytyskertomusta mihinkään julkisesti. Muistan, kun olin viimeistä päivää töissä ja yksi työkaverini huikkasi minulle: ”kirjoitat sitten sinne blogiin oikein rajun synnytyskertomuksen kaikkine yksityiskohtineen”, ja minä siihen nauraen, että ”en varmasti”. Toisaalta, mieluummin olisinkin kirjoittanut oikein kunnon stoorin siitä, kuinka supisti niin paljon ettei kivulla ollut rajoja ja kuinka ponnistaessa meinasi taju lähteä, kunnes se pieni nyytti oli sylissä ja kaikki olisi hyvin. Meidän synnytys oli kaikkea muuta. En tuntenut lainkaan kipua enkä nähnyt pisaraakaan verta. Kaikki tuli niin yllättäen, ettemme olleet varautuneet sinä maanantaina vielä tähän. Kaikki oli aivan kesken.
17.4.2017
Olimme kotona Mikaelin kanssa aamun oikein laiskasti. Olimme yöllä ajaneet kotiin rapujuhlista ja kaikkia väsytti. Ilkka lähti aamupäivällä käymään salilla ja me menimme Mikaelin kanssa päikkäreille. Heräsin vähän ennen kuin Mikael ja menin sohvalle kourallinen Marianneja mukanani. Siinä jo vähän ihmettelin, kun vauva ei ollenkaan liiku, vaikka sai aika ison määrän sokeria. Eilisissä juhlissa oli meidän kaveri, jolla laskettu aika vain kolme päivää ennen meitä. Muistin tilanteen eiliseltä, jossa hän kertoi, kuinka paljon vauva potkii tiettyyn kohtaan jatkuvasti ja että oliko minulla samanlaista rummutusta mahassa. Vastasin naurahtaen että joo oli, vaikka ajatuksissani mietin, että ei kyllä ollut. Perustelin meidän vauvan hiljaisuuden itselleni sillä, että se olisi jotenkin eripäin mahassa.
Aloin laittautumaan. Olimme sopineet, että menemme illalla syömään yhdessä siskoni perheen kanssa. Siinä pikkuhiljaa alkoi jo vähän enemmän huolestuttamaan, kun vauva ei liikkunut. Olimme juuri lähdössä kotoa, koko perhe valmiina, kun sanoin Ilkalle, että josko menisimme näytille SVO:lle. Ilkka on yleensä äärimmäisen rauhallinen ja rauhoittelevainen, mutta ei koskaan vähättele, jos olen huolissani jostakin. Nytkin hän oli heti kanssani samaa mieltä, että näytille mennään, mutta hän pysyi rauhallisena. Automatka tuntui loputtoman pitkältä ja paniikki nosti koko ajan enemmän päätään.
Veimme Mikaelin siskolleni ja lähdimme näytille. Kätilö laittoi sykeanturit kiinni ja siellä se pieni sydän heti sykki. Ai että sitä onnea ja helpotusta mikä siitä tuli. Seurailimme sykkeitä ja huomasimme aina supistuksen tullen vauvan sykkeen laskevan. Muistelimme näin olleen myös Mikaelin synnytyksessä. Meille ei vain tullut mieleen, että nyt ei ole synnytys käynnissä.
Kätilö tuli tyynen rauhallisena sanomaan, että sykekäyrä ei näytä ihan hyvältä. Lääkäri tutki sen vielä ultralla todetakseen saman. Jälleen yksi tyynen rauhallinen lääkäri, joka ilmoitti meille synnytyssalin olevan valmiina(???) Olin pyörtyä siihen paikkaan, enkä voinut käsittää miksi me menemme synnytyssaliin. Viikkoja vasta 35+5, eikä minua supistele. En halunnut vaihtaa sairaalan vaatteita päälle, vaikka kätilö niin sanoi. Yritin viimeiseen asti, että joku olisi sanonut kaiken olevan hyvin ja että voimme lähteä kotiin.
Synnytyssalissa kätilö totesi, että vaatteet on vaihdettava ja vauvan sykkeitä seurataan nyt vähän pidempään. Kymmenen minuutin jälkeen kätilö tuli huoneeseen ja kertoi, että on kokeiltava miten vauva kestää supistukset. Näin jo itsekin käyriltä, että vauvan syke romahti heti, kun supistus tuli. Lääkäri tuli huoneeseen ja sanat, jotka hän sanoi ei varmana koskaan unohdu. ”Ainoa vaihtoehto on purkaa tämä raskaus ja vauva jatkaa kasvua kohdun ulkopuolella. Valmistellaan leikkaussali kiireelliseen sektioon”. En todella voinut uskoa, että vauvalla on kohdussa noin suuri hätä, kun minulla ei ollut muita tuntemuksia ja sykkeetkin kuuluivat! Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran kätilö sanoi meille, että ”onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa”.
Vauva syntyi klo 20.03 ja oli ihanaa kuulla sen pieni hentoinen itku. Sain nähdä vain vilaukselta meidän pienen lakananvalkoisen vauvan ennen kuin hänet vietiin teho-osastolle verensiirtoon. Leikkauksessa mukana ollut lääkäri tuli kertaamaan tapahtumia minulle heräämöön. Ihmettelin, kun hänkin toisti saman kun kätilö ennen leikkausta: ”onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa”. Vauvan HB oli vain 41 kun hän syntyi. Syy vauvan liikkumattomuuteen oli harvinainen, kohtalokas ja salakavala fetomaternaali verenvuoto, eli vauvan punasolut virtasivat pikkuhiljaa istukan kautta minuun ja vauvan voimat hiipuivat hiljalleen. Yhden lääkärin sanoin: ”lottovoitto huonossa lotossa”, eli ei kovin yleinen onneksi.
Sain ennen osastolle siirtymistäni käydä katsomassa vielä vauvaa. Siellä hän makasi keskoskaapissa happinaamari naamalla ja valmiina taistelemaan. Voi luoja hän oli niin pieni ja hauraan näköinen. Taas teho-osastolla parinkin hoitajan suusta kuulen saman lauseen: ”onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa”.
Olin eri osastolla kuin vauva. Osastolta vauvan luokse teholle oli todella pitkä matka. Pääsin sinne vain, jos joku minut sinne vei. Vietimme päivät teholla ja menimme hetki kerrallaan eteenpäin. Saatoin nukahtaa käsi keskoskaapin aukosta vauvaa silittäen. Saatoin itkeä ihan vain sitä, että ne pienet varpaat heiluvat ja käsi tarttuu niin tiukasti sormen ympärille. Vauva on siinä.
Yritin jokaiselta hoitajalta ja lääkäriltä lypsää tietoa, että vauva olisi täysin terve. Eri lausevalinnoilla ja sanamuodoilla koitin saada edes vähän toiveikkaamman lauseen kuin että ”vauva voi olosuhteisiin nähden hyvin” Se ei riittänyt minulle. Vaikka tiesin, ettei kukaan voi sanoa edes terveenä syntyneestä lapsesta, että mitään ei ole. Luin muka lääkäreiden ja hoitajien kasvoilta ilmeistä meidän vauvan voinnin. Saatoin tulkita lääkärin katseen ennen yhtäkään sanaa ja pelästyä suunnattomasti.
Lääkäri kävi synnytyksestä seuraavana päivänä meidän kanssamme tapahtumia läpi ja mitä kaikkia toimenpiteitä vauvalle on tehty ja mitä tultaisiin vielä tekemään. Hän toisti myös saman lauseen: ”onneksi tulitte ja teillä oli suojelusenkeli matkassa”. Siinä lääkärin kerratessa, kuinka olimme tullut juuri viime hetkellä sairaalaan ja kuin kaikki oli ollut niin lähellä päättyä kamalimmalla mahdollisella tavalla, ymmärsin vasta tilanteen vakavuuden ja syyn kaikkien toistamalle lauseelle. Lääkäri lohdutti silmät kosteina, kun tilanteen tajuttuani murruin täysin. En voinut käsittää, että mikä meidät sai lähtemään sairaalaan ja olin niin kiitollinen sille lääkärille, joka teki leikkauspäätöksen niin nopeasti. Se pelasti meidän vauvan.
Teholla vietimme muutamia päiviä ja sitten vauva siirtyi osastolle LO5. Sekä teholla että osastolla olevat hoitajat olivat aivan ihania ja olen kiitollinen joka ainoalle lääkärille ja hoitajalle, joka meidän pientä taistelijaa siellä hoiti. Vauva sai omahoitajan, joka teki meidän sairaalassaoloajasta siedettävämmän ja loi uskoa sille, että tästä selvitään. Hän vaihtoi työvuorojaan teholta ”oman potilaansa luo”, eli meidän vauvan huoneeseen. Olin niin otettu ja tuska jättää oma pieni yöksi eroon meistä oli ehkä vähän pienempää, kun hoitamassa oli joku jo tutuksi tullut. Osastolla tutustuimme muihin perheisiin ja se teki ajasta myös siedettävämpää. Samoja ajatuksia, sama tilanne ja kova huoli. Iltaisin puoleenyöhön saakka sairaalassa vauvan luona vietetty aika oli hurjan raskasta, mutta kun huoneessa oli aina juttuseuraa, oli se sen myötä hieman helpompaa.
Saimme Juuson vihdoin kotiin reilun kahden viikon sairaalassaolon jälkeen. Ei kovin pitkä aika, mutta meille se tuntui loputtomalta. Varsinkin uunituore ja vauvaa niin kovasti odottanut isoveli halusi jo nähdä pienokaisen. Yllätimme Mikaelin päiväkodin jälkeen, kun viereinen istuin ei ollutkaan tyhjänä, vaan siinä se pikkuveikka nyt oli. Se pieni ihme, josta Mikael oli nähnyt vain kuvia ja videoita.
Pari päivää kotona meni oikein hyvin ja kotisairaanhoito kävi tarkistamassa nenämahaletkun tilanteen. Sitten aloin ihmetellä, miksi vauva vaikuttaa hieman räkäiseltä. Eihän näin pienen kuuluisi olla kipeänä, eikä nuhaisuus ollut normaalia. Kävimme usealla lääkärillä, mutta diagnoosi oli, että ei hätää, maito menee pienessä nenässä edestakaisin. Oli kulunut viikko siitä, kun olin huomannut räkäisyyttä ja nyt päätin, että seuraava lääkäri, jolle menemme, saa tutkia vauvan kunnolla. Eihän äidinvaisto voi näin pahasti pettää? Saavuimme mehiläisen vastaanottoon ja lääkärin kysyessä, miksi olemme startanneet vauvan taipaleen teholta, ei minun tarvinnut sanoa kuin ”fetomaternaalivuoto”, niin lääkäri tunnisti meidät. ”Luojan kiitos!”, ajattelin. Nyt me pääsemme tutkimuksiin tästä. Lääkäri tutki ja laittoi heti lähetteen TAYS:in lastenpäivystykseen. Juuso oli vasta muutaman viikon ikäinen ja joutui taas sairaalaan, mutta en ollut siitä pahoillani, vain kiitollinen, että saimme vihdoin apua. Juuso tutkittiin ja rsv-pikatesti oli positiivinen. Testin otosta meni vain muutama tunti, kun Juuso oli osastolla hengitysavussa ja niin kipeä pieni. Hemoglobiini laski yksikköä vaille uuden verensiirtorajan ja saturaatio yksikköä vaille teho-osastorajan. Kumpaakaan ei tarvittu ja viikon osastolla olomme jälkeen pääsimme vihdoin oikeasti ja lopullisesti kotiin. Pudistimme sairaalan pölyt harteilta ja aloitimme sen arjen, josta olimme haaveilleet!
TÄNÄ PÄIVÄNÄ
Nyt Juuso on 1v 4kk ja hänessä ei näy jälkeäkään vaikeasta alustaan. 3 kk:n kehitysseuranta jätettiin yhteen käyntikertaan ja hemoglobiini nousi tarvittavalle tasolle muutamassa kuukaudessa. Kävimme aluksi kerran viikossa, sitten kerran kahdessa viikossa ja lopuksi kerran kuussa labrassa ottamassa verikokeet, jolla hemoglobiinia seurattiin.
Nyt Juuso kävellä tepastelee paikasta toiseen ja rakastaa ruokaa. Hänestä on kasvanut temperamenttinen ja omatahtoinen taapero, joka ei anna isoveljelle periksi. Hän rakastaa koiria, pussaamista, nakupellenä kirmaamista ja morjestaa mielellään muita käsi niin ylhäällä kuin sen vain saa. Hän on mahtava persoona ja on upeaa seurata hänen kasvuaan <3
Toivottavasti tämä teksti antaa toivoa ja lohtua saman tilanteen kokeville. Muista, että liikelaskenta kannattaa ottaa vakavasti ja mennä äippäpolille näytille, jos yhtään tuntuu siltä. Mieluummin 100 turhaa käyntiä kuin yksi liian myöhään!
Ihanaa syksyä, toivoo Juuso ja muu perhe <3
Juuson tarina nähdään Elämä Lapselle -konsertissa MTV3:lla 12. syyskuuta. Kummien avulla tuetaan vastasyntyneiden tehohoitoa eri puolilla Suomea. Osallistumalla autat!
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Juuson äidin, Kristiinan, omassa blogissa: http://elamaakoskien.blogspot.com/