– Suuri yleisö ei useinkaan tiedä, miten laaja-alaista työtä Kummit tekee, sanoo Eero Jokinen.
Jokinen jäi toukokuussa eläkkeelle HUSista, jossa hän toimi pitkään erityispediatrian linjajohtajana ja ylilääkärinä.
Jokinen on myös Kummien jäsen ja tehnyt pitkään yhteistyötä yhdistyksen kanssa. Jokisen muistot Kummeista ovat jo HUSin Lastenklinikalta, ajalta ennen Uutta lastensairaalaa.
Jokinen on nähnyt sairaalasta käsin, millainen merkitys pienille potilaille tehdyillä lahjoituksilla on – oli kyse sitten laitelahjoituksista tai potilasviihtyvyyteen ohjatuista varoista.
Hänen mukaansa suurin osa laitteista saadaan budjetoitua, mutta sairaaloissa on paljon asioita ja hankintoja, jotka jäävät budjetin ulkopuolelle tai niihin olisi varaa vasta useamman vuoden kuluttua.
– Tällaisia ovat muun muassa uudet projektit ja tutkimustyö. Kummien rahoituksen kautta niiden käynnistäminen on huomattavasti nopeampaa, ja sairaaloissa on mahdollista aloittaa sellaisiakin projekteja, joiden onnistumisesta ei ole täyttä varmuutta.
Kummien tuki ei voi korvata lakisääteisiä hankintoja. Sairaaloiden budjetit keskittyvät peruslääketieteeseen ja palkkoihin, mutta niin sanottuun sairaaloiden pehmeämpään puoleen budjetti ei useinkaan veny.
Jokinen on nähnyt sairaalasta käsin, millainen merkitys pienille potilaille tehdyillä lahjoituksilla on – oli kyse sitten laitelahjoituksista tai potilasviihtyvyyteen ohjatuista varoista.
– Pehmeä puoli huomioi lapset ja heidän perheensä, ja sen avulla tuetaan hyvin olennaisella tavalla lapsen toipumista ja paranemista, Jokinen sanoo.
Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee potilasviihtyvyyteen kuuluvat sairaalaklovnit, joihin sairaaloiden on mahdollista käyttää Kummien lahjoitusvaroja.
– Se on ihan todistettua, että jos sairaalaklovnit ovat lapsen mukana menossa leikkaussaliin, esilääkityksen ja kipulääkityksen tarve vähenee. Klovnit myös tuovat lapselle hauskoja kokemuksia, mikä vaikuttaa lapsen mielialaan ja muistoihin sairaala-ajasta.
Laajat verkostot ovat lääkärille elinehto
Jokinen valmistui lääkäriksi 41 vuotta sitten, vuonna 1981. Ensimmäinen työpaikka oli terveyskeskuslääkärin pesti Pöytyän kunnassa, Varsinais-Suomessa. Sen jälkeen Jokinen työskenteli Turun yliopistollisessa sairaalassa, TYKSissä, ja väitteli lääketieteen kirurgian tohtoriksi.
Erikoistumisalakseen hän valitsi lastentaudit ja lasten kardiologian.
Vuosina 1992–1994 Jokinen opiskeli UT Southwestern Medical Centerissä Dallasissa, molekyylikardiologian yksikössä. Yhdysvalloissa Jokisen mukana oli koko perhe: vaimo ja kolme lasta.
– Ne olivat mukavia vuosia, ja lapset oppivat kielen. Itselleni ulkomailta saatu oppi oli enemmän kuin pelkkä molekyyligenetiikan oppi. Yhdysvalloissa tutustuin moniin oman alani huippuihin ja tuleviin huippuihin ja opin näkemään, että asioita voi tehdä monella eri tavalla – ettei oma totuus ole ainoa totuus. Eräänlainen yksisilmäisyys karisi. Samalla huomasin, että Suomen lääketieteen tasossa ei ole mitään hävettävää.
Jokinen sanoo, että Suomi on pieni maa, ja siksi lääkäreiden ja tutkijoiden kansainväliset verkostot ovat niin tärkeitä. Opiskeluvuosien kontaktit sekä Suomessa että ulkomailla muuttuvat vuosien kuluessa lääkärille elintärkeiksi. Jokinen on uransa aikana ollut myös aktiivinen luennoitsija kansainvälisissä lääketieteellisissä kongresseissa.
– Kun puhutaan lasten sairauksista, kyse on kuitenkin aika harvinaisista sairauksista, ja silloin myös tieto on murusina maailmalla. Joskus se puuttuva tiedonmurunen saattaa löytyä omista verkostoista.
Jokinen sanoo, että joissakin tapauksissa esimerkiksi kansainvälinen asiantuntija saattaa tulla Suomeen leikkaamaan, tai toisinpäin.
”Kun vuorovaikutus on kunnossa, silloin on helpompi kertoa perheelle myös ikäviä asioita. Lääkäri tekee toimenpiteitä, mutta vuorovaikutuksella on paljon vaikutusta potilaan omaan mielialaan, tahtoon ja toiveisiin.”
– On aina helpompi konsultoida kollegaa, jonka kanssa on istunut samassa kokouksessa tai kahvipöydässä. Erityisesti pienen maan edustajan pitää olla verkostoitunut, sillä meillä ei ole asiantuntijoita kaikkeen.
Jokinen myös muistuttaa, että Suomi on terveydenhuollon huippumaa, jonka tieto- ja taitomäärää pitää ja kannattaa esitellä maailmalla.
– Muun muassa elinsiirtojen osalta olemme selvästi parempia kuin Euroopassa keskimäärin, ja keskosten hoidon suhteen olemme maailman viiden parhaan prosentin joukossa.
”Lapset ymmärtävät enemmän kuin uskotaankaan”
Jokinen aloitti työ Helsingin Lastenklinikalla vuonna 1996. Siirto TYKSistä HUSiin oli pitkän maanittelun tulos.
Ensin Jokinen reissasi Helsingin ja Turun väliä, kun vaimo ja kolme lasta asuivat Turussa. Kahden vuoden kuluttua perhe muutti Helsinkiin.
Potilastyön ohessa Jokinen on julkaissut 200 artikkelia, yli 70 kirjan kappaletta ja ohjannut 12 väitöskirjaa.
– Urani on vaatinut tarkkaa aikatauluttamista. Työn lisäksi olen pitänyt huolta vapaa-ajastani ja levosta. Illat ovat vapaa-aikaani ja niihin kuuluu liikunta, harrastukset ja perheen kanssa vietetty aika.
Jokinen sanoo nauttineensa työssään erityisesti potilaan ja perheen vuorovaikutuksesta. Se on hänen mielestään lääkärin työn ydintä.
– Kun vuorovaikutus on kunnossa, silloin on helpompi kertoa perheelle myös ikäviä asioita. Lääkäri tekee toimenpiteitä, mutta vuorovaikutuksella on paljon vaikutusta potilaan omaan mielialaan, tahtoon ja toiveisiin.
Jokinen sanoo, että lapset myös ymmärtävät paljon enemmän asioita kuin uskotaankaan, ja siksi on tärkeää kertoa heille asioista rehellisesti.
Jokin aikaa sitten hän oli luennoimassa aikuisille, jotka olivat olleet sydänoperaatiossa lapsena. Eräs keski-ikäinen nainen muisteli, miten hänet pistettiin käytävään odottamaan joka kerta, kun lääkäri keskusteli hänen äitinsä kanssa.
– Kuusivuotias oli kuitenkin pystynyt joka kerta arvioimaan äidin eleistä, milloin uutiset eivät olleet hyviä. Mielestäni lapsille pitäisi voida kertoa asioista ikätasoisesti. Lapset ottavat asiat asioina, ja suhtautuvat niihin yleensä ilman ennakkoluuloja.
Teksti: Laura Koljonen