Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Useimmat ovat törmänneet sloganiin, mutta moni vanhempi joutuu pohtimaan, miten kääntää slogan käytäntöön – eli miten opettaa lapselleen, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia sukupuoleen, varallisuuteen, syntyperään, terveydentilaan tai vammaisuuteen katsomatta.
Kummit ja Invalidiliitto yhdistivät helmikuussa, ystävänpäiväviikolla voimansa molemmille tärkeän viestin välittämiseksi: yhdessä ja yhdenvertaisesti. Yhteistyön myötä Invalidiliitto lahjoitti yliopistollisiin lastensairaaloihin yli 20 000 puuhakirjaa, joiden tavoitteena on edistää yhdenvertaisuutta ja vähentää vammaisten lasten ja nuorten kohtaamaa kiusaamista ja syrjintää.
Yhdenvertaisuuden toteuttaminen arkielämässä on meidän kaikkien vastuulla.
Invalidiliiton Sisä-Suomen järjestöasiantuntija Milla Ilonen antaa vinkkejä vammaisten henkilöiden kohtaamiseen.
– Omana periaatteenani on aina ollut, että saa katsoa. Ja vielä parempi, jos lasta kannustetaan kysymään, sillä se kysymys on kuitenkin mielessä, Ilonen sanoo.
Lapset ovat uteliaita ja kiinnittävät huomiota kaikkeen erilaiseen. Siksi Ilosen mukaan on huono idea, jos vanhemmat kieltävät tuijottamasta ja kysymystä.
– Jos kysyy, saa ainakin vastauksen asiantuntijalta. Kysymykset takaavat sen, että asioista puhutaan niiden omilla nimillä. Ja sitä parempi lapsille, mitä aiemmin he saavat kokemuksia tasavertaisesta kohtaamisesta ja siitä, että asioista voi kysyä.
Tietoa saa kysymällä ja kirjoista
Ilonen itse käyttää sähköpyörätuolia, sillä hänellä on harvinainen niveljäykistymävamma AMC. Sairaudesta johtuen Ilosen raajat ovat poikkeuksellisen näköiset.
– Usein kuulen takanani pienen lapsen kysymykset vanhemmalle ja vanhemman vastauksen tyyliin ’tädillä on kipeät jalat, eikä se sen takia osaa kävellä’. Jos saisin itse vastata, sanoisin, että minulla on vamma, jonka vuoksi en pysty kävelemään. On eri asia, eikö osaa vai eikö pysty.
Ilonen sanoo, ettei toivo myöskään sääliä. Hänelle – kuten monelle muullekin vammaiselle henkilölle – sähköpyörätuoli on apuväline, joka mahdollistaa liikkumisen.
– Olen kuullut paljon voivottelua, että noin pieni lapsi ja jo pyörätuolissa. Mutta ei pyörätuoli ole minulle negatiivinen asia. Sen avulla olen päässyt ikätoveriseuraan lapsesta asti!
Vammoja on erilaisia, eivätkä kaikki vammat näy ulospäin. Ilonen toivoo, että myös näkymättömien vammojen kohdalla oltaisiin sensitiivisiä.
Moni vanhempi ohjeistaa lastaan, että ei saa tuijottaa, mikä saattaa olla ainakin pienelle lapselle vaikeaa, jos vamma on näkyvä. Ilonen epäilee, että tuijotus- ja kysymyskielto on sukupolviasia. Hän mielellään jättäisi häveliään toimintatavan menneisyyteen.
– Voimme koko ajan uudistaa maailmaa ja kohtaamistapoja vuorovaikutuksellamme. Kannustan kysymään. Mielestäni myös me vammaiset ihmiset voimme pohtia omaa suhtautumistamme. Helposti ajattelemme, että minua tuijotetaan ja liitämme siihen häpeän ja nolouden. Toinen vaihtoehto on tulkita sitä katsetta niin, että se on utelias.
Entä jos lasta pohdituttaa televisiossa nähty vammaisuus?
– Jos ei tiedä, mistä on kyse, voi sanoa, että minäkään en tiedä, ja harmi, ettei voida nyt kysyä keneltäkään. Mutta silloin kannattaa käydä kirjastossa tai kirjakaupassa. Meillä on olemassa tosi hyviä vammaisuudesta kertovia lastenkirjoja. Esimerkiksi Kynnys ry on julkaissut lasten kuvasanakirjan Voihan vammainen.
Kaikki vammat eivät näy
Vammoja on erilaisia, eivätkä kaikki vammat näy ulospäin. Ilonen toivoo, että myös näkymättömien vammojen kohdalla oltaisiin sensitiivisiä.
Ilonen arvelee, että kehitysvammat ja mielenterveydenhäiriöt voivat olla hankalia sanallistettavia pienille lapsille.
– On aina helpompi sanallistaa sitä, mikä on näkyvissä. Meillä on kuitenkin paljon sairauksia, jotka näkyvät ulkopuolisille vain silloin tällöin.
Ilonen kertoo aina välillä kuulevansa, miten paljon raivoa invapaikalle parkkeerannut normaalikuntoiselta vaikuttava henkilö osakseen saa.
– Liikkumisesteisen pysäköintitunnusta varten tarvitaan lääkärinlausunto. Henkilöllä voi olla esimerkiksi MS-tauti, suolistosairaus tai jokin harvinainen sairaus, jonka takia hän ei voi kävellä pitkiä matkoja ja auto pitää parkkeerata lähelle. Ei kannata olettaa, vaan kysyä.
Teksti: Laura Koljonen