Keväällä 2021 koimme avopuolisoni kanssa onnen hetkiä, kun meidän molempien pitkäaikainen haave ensimmäisestä lapsesta konkretisoitui kahden viivan muodossa.
Tiesimme molemmat jo suhteellisen nuorina haluavamme olla vanhempia jonain päivänä, ja tapasimme toisemme koronapandemian alkuvaiheessa 2020. Joidenkin mielestä varmasti kiirehdimme, mutta meillä oli hyvä tunne suhteestamme. Samaan aikaan, kun muutimme yhteen, annoimme lapselle luvan tulla. Asumme Meri-Lapissa, perheeseen kuuluu me vanhemmat, Tiina ja Tomi sekä meidän esikoisemme Eevi, jonka laskettu aika oli marraskuun 2021 lopulla.
Eevi syntyi odotettua aikaisemmin raskausviikolla 28+3. Vain 857 g painoinen pienokaisemme syntyi keskosena minulle puhjenneen vaikean pre-eklampsian vuoksi.
Ennenaikaisuus meidän osaltamme ei ollut odotettavissa, sillä alkuvaiheessa ei ollut viitteitä tähän tai raskausmyrkytyksen riskiin. Neuvola oli tietoinen verenpaineongelmistani ja migreenistäni, mutta välillä tuntui, ettei näitä otettu tosissaan. Verenpaineita mittasin kotonakin, ja tarvittaessa kysyin neuvolasta, jos joku asia mietitytti.
Raskausaikani sujui pitkään hyvin, minulla ei ollut sen suurempia pahoinvointeja, paitsi tiettyjen ruokien kanssa. Lapsen menettämisen pelko oli vahvimmillaan aina juuri ennen ultrauksia, ja avopuolisoni jatkuvasti muistutteli, että kaikki menisi hyvin. Rentouduin vasta rakenneultran jälkeen, kun saimme ensimmäistä kertaa tietää lapsemme sukupuolen, vaikkakin se oli vain varovainen lupaus. Maltoimme tuskin odottaa puolisoni kanssa, että saisimme marraskuussa syntyvän lapsemme jo syliin ja kotiin. Varauduimme kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä kohtaloksemme oli määräytynyt.
Syyskuun 2021 alussa olin normaalisti töissä, ja iltapäiväksi minulla oli sovittuna neuvolalääkärin vastaanotto. Minun piti palata takaisin töihin vielä loppupäiväksi, mutta toisin kävi. Lääkäri ohjasi minut heti tarkastuksen jälkeen alueemme keskussairaalaan uuteen tarkistukseen pre-eklampsia-epäilyn vuoksi. Kehoni oli ehtinyt tottua muuttuneeseen olotilaani, joten en osannut olla oikeastaan huolissani ennen kuin vasta joutuessani synnytysosastolle. Lääkäri nimittäin totesi, että lapsi voisi syntyä jo tänään. Tämä kaikki tiesi myös siirtoa Ouluun, sillä alueellamme ei ole valmiuksia näin pienelle keskosvauvalle.
Sunnuntaina 5.9.2021 minun kohtausoire-epäilyni vuoksi raskaus päätettiin purkaa kiireellisellä sektiolla. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä leikkaus oli siinä pisteessä, että pieni tyttäremme syntyi parkausten saattelemana. Näimme hänet tässä vaiheessa vain vilaukselta. Avopuolisoni lähti saattamaan lastamme seuraavaa osastoa kohti, ja tällä välin minut parsittiin takaisin kasaan sekä siirrettiin heräämöön. Heräämössä alkoi sitten oman pään kasassa pitäminen, sillä en ollut kuullut juuri mitään vauvasta, saati tiennyt, mitkä meidän jatkosuunnitelmamme hänen suhteensa olisivat. Pelko ja ahdistus olivat vahvasti läsnä, kun odottelin puudutusaineiden vaikutuksen lakkaamista ja sitä, että pääsisin vihdoin katsomaan lastamme.
Pääsin vierailemaan vastasyntyneiden teholla ensimmäisen kerran vasta seuraavana päivänä, missä lapsemme oli sinivalohoidossa intuboituna keskoskaapissa.
Onneksemme Eevi tarvitsi sinivalohoitoa koko sairaala-aikana vain kahdesti, viimeisen kerran neljän päivän ikäisenä. Extubointi eli hengitysputken poisto tapahtui 9 vrk ikäisenä, ja siitä edelleen päästiin lämmitettäville korkeavirtausviiksille 15 vrk iässä. Korkeavirtausviiksillä säädellään lisähapen tai meidän tapauksessamme huoneilman virtauksia sekä lämpötilaa. Tämä on yleinen happihoitomuoto extuboinnin jälkeen ja ehkäisee uudelleen hengitysputkelle joutumista. Eevi hengitteli alusta asti pääasiassa itse ja huoneilmalla, koneet olivat toki tukemassa pienen jaksamista. Kaikesta ylimääräisestä hengitystuesta olemme päässeet eroon reilun kuukauden ikäisenä, eikä niihin ole tarvinnut enää koko sairaala-aikana palata takaisin. Tämän lisäksi Eevin silmiä seurattiin alussa tiheästi, jotta keskosuuden aiheuttamia silmäongelmia ei ehtisi kehittyä. Lisäksi lievä nefrokalsinoosi huomattiin lähisairaalassa ennen kotiutumista, mitä myöskin seurattiin verikokein ja ultralla. Nefrokalsinoosi, eli kalsiumsuolojen saostuminen munuaiskudokseen, voi johtaa munuaisten vajaatoimintaan. Saimme ruokavalioon liittyviä ohjeistuksia, joilla pyritään ehkäisemään nefrokalsinoosin eteneminen.
Sain Eevin ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon vasta 2 viikon ikäisenä, sillä hiljattain intuboituna häntä ei haluttu rasittaa liikaa. Jouduin siis odottamaan tuota “ensikohtaamista” todella pitkään. Tunteet olivat pinnassa joka kerta osastolla vieraillessani, kun piti olla vahvana lapsen vuoksi, mutta samalla tunsi itsensä niin hyödyttömäksi. Pahin tunne oli se, että lapsemme tarvitsi tuolloin enemmän muita kuin omaa äitiään, vaikka sainkin osallistua kaikkeen sellaiseen toimintaan, jossa ei tarvittu lääketieteellistä osaamista. Tämä teki pienen kolauksen kiintymyssuhteen luomiselle.
Eevi vietti lopulta lähes kaksi kuukautta OYSissa ennen siirtoa lähisairaalamme vauvalaan, jossa olimme alkuperäisen lasketun ajan tienoille asti. Kotona ollessani työstin omaa mielenterveyttäni, hakeuduin avun piiriin ja sillä tiellä olen edelleen, lapsen oltua puolisen vuotta jo kotona meidän kanssamme.
Tällä hetkellä käymme kolmen kuukauden välein keskoskontrolleissa, joissa tapaamme fysioterapeutin ja lastenlääkärin. Nefrokalsinoosissa ei ole onneksemme ollut muutoksia, eikä Eevin silmienkään kohdalla seurata enää muuta kuin mansikkaluomea, joten näiden kontrolleja on harvennettu. Jatkossa Eevin motoriset taidot tulevat ”korjatun” iän mukaisesti, ja iloksemme kasvu tapahtuu tasaisesti omalla käyrällään.
Suurimmat huolenaiheet lapseemme liittyen ovat toivon mukaan nyt takanapäin, ja ainakaan toistaiseksi sairaalassa ei ole oltu missään huolissaan. Suurin huolenaihe taitaa olla enemmänkin äidin mielenterveyden laita kaiken tämän keskellä, vaikka Eevillä onkin kaikki hyvin.
Eevi on iloinen, sosiaalinen ja erittäin puhelias vauva, joka jaksaa kyllä hymyillä kaikille, niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Tämä tuo meille vanhemmille voimaa jaksaa arjen keskellä. Olemme onnellisia siitä, että meillä oli onni matkassa ja saimme kuin saimmekin lapsemme niin nopeasti kotiin, vaikka olin katastrofiajattelijana varma, ettei se päivä ikinä koittaisi.
Keskoslapsen vanhempana minulla on ollut paljon huolta ja toivottomuuden hetkiä, mutta kaikki tämä on myöskin opettanut iloitsemaan pienistäkin asioista, joita saavutetaan. Vaikka viimeinen raskauskolmannes jäi meiltä kokematta, koen saaneeni tilalle kokemuksen, jota en ikinä unohda: näimme konkreettisesti ne kasvuvaiheet, joita lapsi kohdussa kävisi läpi. Koen myös, että olemme tämän kokemuksen ansiosta kasvaneet arvostamaan sitä, mitä elämä tuo tullessaan. Että emme pitäisi mitään itsestäänselvyytenä.
Maasta se pienikin ponnistaa. Meidän Eevillämme se vain vaati alkuun vähän enemmän ponnisteluja.
Kesäkuussa 2022
Eevin äiti
